— Ymmärrän.
— Saat kirjeen mukaasi, kunhan se on kirjoitettu… Mutta tule huoneeseen, voit ehkä itse kirjoittaa sen saneluni mukaan, — katsotaan, tuleeko siitä mitään!
Kustaa Vaasan oli tapana poimia älykkäitä teinejä, mistä heitä vain tapasi kirjurinapulaisikseen, ja ottaa heidät muitta mutkitta pois koulusta ja papin uralta omaan palvelukseensa, — siitäkään eivät kirkon esimiehet olleet hänelle kiitollisia. Martti Pietarinpojassa hän luuli nyt taas keksineensä sellaisen sopivan apulaisen. Hän saneli suoraa päätä tälle kirjeen ja katseli, kuinka sen paperillepano kävi nuorelta teiniltä — aika hyvin! Piirtää pyöräytettyään nimensä, Gustavus Rex, kirjeen alle, hän virkkoi nuorukaiselle:
— Tarvitsemme ehkä sinua luonamme edelleenkin; kun taidat maan kieltä, voi sinusta olla apua. Osaatko kirjoittaa suomeksikin, niinkuin esimiehesi piispa Agricola?
— En paljoa, mutta on koulussa kuitenkin vähän harjoitettu pyhäin kirjain kääntämistä suomeksi, vastasi teini.
— Pyhäin, niin, mutta entäpä kun pitäisi kirjoittaa maallisista asioista suomeksi? Saat sitä koettaa. Minulla on tässä juuri Uudenlinnan käskynhaltijalle, Kustaa Finckelle, lähetettävä kirje, joka koskee sen seudun rahvastakin. Koetapa pukea se suomalaiseen asuun ja tuo se sitten minulle käännettynä Turun linnaan. Silloin päätän Teitti-mestarin avulla, voinko ottaa sinut palvelukseeni… Niin, teiniaikasi on kyllä vielä kesken, mutta se ei mitään merkitse. Pappeja meillä kyllä kasvaa riittävästi muutenkin, kruunun täytyy ensi kädessä saada tarpeensa.
Kustaa Vaasa oli Taivassalon rannalle tultuaan ja tavattuaan siellä joukon alamaisiaan, rahvaan, joka ei osannut sanaakaan hänen kieltään, melkein suuttunut, ja se suomenkieli, jota hän oli kuullut siellä ja muualla puhuttavan, oli hänestä tuntunut, kuten hän sanoi, kauhealta koirankuonolaisten kotkotukselta. Mutta käytännön miehenä hän tajusi, että jos mieli ilmaista ajatuksensa rahvaalle, täytyi joskus julistuksissakin käyttää sen kieltä, — siksi hän tahtoi saada suomenkieltä taitavan kirjurin. Ja Martista hän toivoi sellaisen kasvavan.
— Kuten sanottu, tule luokseni Turussa, nyt matkalle!
Tällävälin oli prinssi Juhana tullut huoneeseen. Hän oli jo Klaus Flemingiltä saanut kuulla airueiden lähettämisestä ja nyt pyrki hän, joka oli aina seikkailuhaluinen, mukaan tälle ratsastusmatkalle. Kuningas kielsi, ei laskenut sellaisiin seikkailuihin lemmikkipoikaansa, jonka hän juuri tahtoi erottaa nuoren Klaun seurasta ja vaikutuspiiristä.
— Mutta voisinhan suorittaa asiasi isä yhtä hyvin kuin tämä nuori teini, intti prinssi vielä.