— Vai niin, voisitko ehkä kirjoittaa suomeksi kirjeitäkin, kuten hän, tiedusteli kuningas, lemmikkinsä vaalean punertavaa tukkaa sivellen.
— Sitähän voin oppia, olen jo oppinutkin muutamia sanoja tämän teinin kaimalta, Tukholman suomalaiselta papilta. Kuule: Rakas isäni…
— Voiko oppia mokomaa kaakkurien kieltä! — Vanhasta kuninkaasta se tuntui yliluonnolliselta; nuo hänen kuulemansa pari sanaa jo aivan viilsivät hänen korviaan. Mutta valtiomiehenä hän älysi tuollakin poikansa leikkiharrastuksella voivan olla merkitystä, ja hän lisäsi suopeammin: — Mutta koeta, Juhana, saat oppia sitä kieltä tällä matkalla ja tältä Martilta enemmänkin, jos tahdot. — Me menemme nyt hetkeksi levolle ja airuet lähtevät matkalle!
Martti Pietarinpoika kumarsi ja poistui kunnioittaen kuninkaan ja kuninkaanpojan luota. Hänen korvissaan soi kauniina kohinana kuninkaan muuten kylläkin äreä ääni ja toiveita virittävä lupaus, ja hän kätki visusti povelleen ne kirjeet, jotka hän oli maan isältä kuljetettavikseen saanut.
III
Samassa venheessä, jossa kuninkaan airueita, jalosukuista Klaus Flemingiä ja halpasukuista Martti Pietarinpoikaa, saatettiin Taivassalosta salmen poikki Vehmaan puolelle, palasivat myöskin Turun tuomioherrat mantereen rannalle jatkamaan piispantarkastustaan. Vieraita oli jo Viaisissa liiaksi tällä kertaa ja pitihän piispankin joutua Turkuun kuninkaan saapumisajaksi.
Soudettiin kauniita salmivesiä, alkutaipaleesta ihan ääneti. Päivä paistoi sateen jäljestä nuortuneeseen luontoon, joka nyt ikäänkuin öisistä ponnistuksistaan rauhoittuneena liikkumatta lepäsi. Kaislikot notkuivat pehmeästi suvituulessa ja niiden siimeksessä sorsaemo opetti pojilleen uinti- ja sukellustaitoa. Kaukaa kuului kaakkurin surunvoittoinen sävel.
Hiukan surunvoittoinen oli venheessä kulkevain hengenmiestenkin mieliala. He muistelivat äskeistä kohtaustaan kuninkaan kanssa ja mietiskelivät, mitä maan isän saapuminen Suomeen oli heidän riennoilleen tietävä. Suomessa oli jo kauan vallinnut painostava mieliala. Jotain oli tekeillä, jotakin odotettiin, vaikkei kukaan tiennyt mitä. Mutta tämän päivän keskustelu Viaisissa oli Suomen kirkon etumiehille ennustanut, että tulossa olevat tapahtumat nähtävästi joka tapauksessa tiesivät takatalvea sille hiljaiselle, henkiselle raivaustyölle, jota he täällä kylmässä, karussa korvessa olivat yritelleet saada alulle.
Varsinkin oli piispa Agricola, tuo muuten niin tyyni- ja hilpeäluontoinen mies, tänään alakuloinen. Hän ajatteli suunnatonta raivaustyötään kirkon vainiolla, josta vasta pieni sarka oli alulla, mutta jota sitä suuremmat vaikeudet kohtasivat, kun hallituksen pyrkimys ilmeisesti tähtäsi kirkon vallan ja arvon heikentämiseen. Samalla hän tunsi tämänpäiväisen tapaamisen johdosta myöskin henkilökohtaista karvautta mielessään. Tosin hän ei ollut koskaan pyytänyt mitään kiitosta työstään puhdistetun opin levittämiseksi, joka samalla oli ollut työtä Kustaa-kuninkaan vallan lujittamiseksi maassa. Eikä hän myöskään mahtajain epäsuopeudesta hätäillyt. Mutta vanhan kuninkaan puheissa oli ollut jotain pistelevää ja epäluuloista, ja se häntä suretti. Eikö Kustaa-kuningas todellakaan sen paremmin ymmärtänyt hänen työtään ja tarkoituksiaan? Ennen hän ne toki käsitti oikeammin, auttoi rahalahjoilla kirkollisten kirjain suomeksi painattamista, jonka työn vaikeuden hän oivalsi, sekä onnitteli niiden ilmestymisen johdosta. Piispa Agricola työskenteli edelleenkin uutterasti ja herkeämättä samoissa kirjallisissa puuhissaan — juuri äsken hän oli saanut valmiiksi Davidin virret ja jatkoi vanhan testamentin kääntämistä. Mutta ehkei kuningas siitä toiminnasta enää välittänytkään, ehkä hän jo ajatteli asiata toisin, katsoi sitä kenties jo karsaastikin…
— Et ole, Mikael, oikein iloinen maan isän saapumisen johdosta Suomeen, virkkoi Eerikki Härkäpää ikäänkuin puuttuen vierustoverinsa äänettömiin ajatuksiin.