— Pitäisihän meidän olla siitä iloisia ja niinhän olemmekin, vastasi Mikael havahtuen. — Mutta pelkään, ettei hän meitä ymmärrä, ei tahdo ymmärtää, että me uskonpuhdistuksen hedelmöittämiseksi — vilpittömästi koetamme syventää uskonnollista ja henkistä elämää maassa.
— Minkä tietysti täytyy tapahtua suomeksi. Mutta siinä hän näkee jotain eriseuraisuutta, jotakin epäilyttävää. Siksi hän ei anna arvoa Suomen papistolle, siksi kavennetaan meidän kymmenyksiämme ehtimiseen, siksi kirkkomme riisutaan ja päästetään rappeutumaan.
Mestari Ericus viittasi viime sanoillaan siihen, että kuningas oli paavillisten muistojen hävittämisinnossa riistänyt kirkoista kaikki niiden kalleudet, messupuvut ja kellotkin, ja peruuttanut niiden tulot kruunulle. Tähän puuttui nyt harvasanainen, sävyisä tuomiorovastikin, virkkaen:
— Tähän onnettomaan kehitykseen on sittenkin luullakseni eniten syynä kuninkaan taloudellinen ahneus. Hän kokoilee vain aarteita rahakammioonsa. Siksi temppelimme ovat nyt kuin alastomat ladot, siksi soi tuomiokirkkomme tornissa enää vain yksi ainoa pikkukello. Samaa tietä on mennyt arvonanto työtämmekin kohtaan…
— Ja kansa oppii siitä pian sekin vähäksymään sekä sielunpaimeniaan että uskontoa yleensä, alkaa turvautua taas omiin arpojiinsa, lisäsi Eerikki. — Koulumme jätetään kannatusta vaille ja niiden parhaat oppilaat, työmme jatkajat, nopitaan kruunun kirjureiksi.
— Onko kuningas vuosien mukana käynyt yleensä valistukselle vieraammaksi, vai katsooko hän työtämme nimenomaan Suomessa karsaasti? — Näin kysyi tuomiorovasti huoahtaen ja tämä kysymys sai taas piispan vilkastumaan:
— Pelkään jälkimmäistä, ja juuri sitä surenkin. Sillä pitäisihän Kustaa Vaasan, joka itse poisti maastaan vieraan ikeen, käsittää paremmin kuin muiden, että Suomenkin kansan täytyy saada kehittyä oman luonteensa, oman kielensä pohjalla — voihan lintukin laulaa vain omaa säveltään… Miten hartaasti toivoisinkaan, että hän nyt tällä matkallaan oppisi meitä ja meidän erikoistarpeitamme paremmin käsittämään…!
Tähän suuntaan jatkui hiljainen, latinankielinen keskustelu keskilaudalla istuvain hengenmiesten joukossa. He olivat ilmeisesti unohtaneet, että yksi etuhangan soutajista, nuori teini, ymmärsi auttavasti heidän keskusteluaan, — peränpitäjäksi asettunut nuori Klaus-herra ei ymmärtänyt latinaa, siitä he olivat varmat. Mutta Martti-teini olikin yhä nousevalla mielenkiinnolla kuunnellut näitä esimiestensä alakuloisia puheita. Ne ja varsinkin eräät hänen rakastamansa piispan huomautukset, välähyttivät hänen nuoreen mieleensä näköaloja ja opetuksia, jotka olivat hänelle aivan uudet ja uutuudellaan melkein tenhosivat. Eihän hän koskaan ennen ollut oivaltanut taikka tullut ajatelleeksi, että tämä Suomen kansa oli sellaisenaan jonkinmoinen kokonaisuus, jolla oli oma olemassaolonsa oikeus ja omat erikoiset tulevaisuustoiveensa. Nyt hän muisti, että isävainaja hänelle oli, opettaessaan aakkosia Agricolan aapisesta, erityisellä innostuksella lukenut sen esipuheen, jossa puhuttiin suomenkielestä, jota kaikkien mielten tuntija ymmärtää, sekä neuvonut häntä kätkemään sen sydämeensä. Nyt verestyi hänessä äkkiä tuo isän neuvo ja ehkä juuri siksi tuo kirkonmiesten tarina nyt vaikuttikin häneen niin lämmittävästi. Nyt hänkin käsitti ikäänkuin uudessa valossa eräät Viaisissa kuulemansa keskustelut ja jäi niitä soutaessaan seulomaan. Hän tunsi sisässään siemenen rupeavan itämään ja hautoi sitä ikäänkuin hellävaroen hiljaisissa, häilyvissä mietteissään, katsellen ohikiitävien saarien ja niemien vehreitä rantoja.
Näistä mietteistä herätti hänet yhtäkkiä hänen opettajansa, mestari Eerikin kysymys:
— Määräsikö kuningas sinut, Martti, pitemmäksikin ajaksi palvelukseensa?