Se kuninkaan tarjous oli taipaleen varrella todella toisena mielenkiihoittimena askarruttanut nuoren teinin ajatuksia. Kuninkaan kirjuri ja airut, värikäs aseviitta, kalpa vyöllä, — ne kuvat olivat haltioittavina hänen mielessään pyörineet. Mutta hän ei tahtonut siitä kaikesta itsekään vielä uskoa liikoja, ja vastasi hiljaa:
— Kuningas kutsui minut vain puheilleen Turussa.
— Mutta hänen tarkoituksensa on selvä, — monta lupaavaa poikaa on meiltä jo siten viety. Sinusta, Pietari Sillan pojasta, olin kuitenkin erityisesti toivonut työmiestä tähän meidän taimitarhaamme. — Sinä tietenkin noudatat kuninkaan kutsua?
Martti Pietarinpoika oli aivan punastunut tuota esimiehensä odottamatonta tunnustusta, mutta ei voinut siihen hänen mielikseen vastata.
— Riippuisiko se minusta? hän kysyi vain vastaan.
— Ei riippuisi, kuninkaan kutsua on tietysti noudatettava, oikaisi siihen piispa, joka pelkäsi kuumaverisen apulaisensa pian puhuvan liikoja. — Mutta jos joudutkin, Martti, pois opin ahjon äärestä muihin toimiin, voit kyllä sielläkin työskennellä sen kansan hyväksi, josta olet lähtöisin. Me taas uurastakaamme, mahdollisia vastatuulia säikkymättä, hiljaisessa työssämme Suomen kirkon hyväksi, toivossa, että siitä kerran, vaikkapa vasta pitkänkin ajan takaa, kasvaa hedelmiä kansallemme. Intomme ei saa hetkeksikään laimentua.
Täten piispa ikäänkuin tahtoi saattaa päätökseen tuon äskeisen keskustelun ja samalla karistaa mielestään nuo alakuloiset, työintoa helposti lamauttavat mietteet. Pian oltiinkin lehtevärantaisessa valkamassa, jossa venekuntalaisten tiet erosivat.
Klaus-herran komentokäskystä saivat kuninkaan airueet rantataloista kohta ratsut alleen ja karauttivat pian peräkkäin vanhaa valtatietä metsien ja viljelysten halki Turkua kohti.
— Pysy perässä jos voit, teini, tai taivalla jäljestäpäin, huusi Klaus-herra ilkkuen edelle lasketellen. Hän oli ilmeisesti harmissaan siitä, että hänet näin oli lähetetty edeltäpäin matkalle, vieläpä halvan viestiratsastajan matkassa, ja aikoi nähtävästi tehdä matkan yksin.
Mutta Martti, keveä ja sitkas nuorukainen, pysytteli perässä. Hän oli kyllä papin poika ja kaupungin lapsi eikä ollut Klaus-herran tavoin tottunut huimiin ratsastuksiin, mutta hänessä oli sisua, ja hän seurasi kylä kylältä ketterästi jalosukuisen esiratsastajansa kintereillä ikäänkuin tämän huovipoikana. Eikä hän välittänyt ylimysherran nyrpeydestäkään. Vauhti ja liike sai veren hänessä nopeana virtaamaan, mieli keveni, maailma tuntui hilpeänä liitävän hänen silmiensä ohi, — hän oli siinä ratsastavinaan nouseviin, suuriin tehtäviin. Ja hän katseli pian satulastaan kuin kääpiöitä niitä kylänlapsia, jotka aitovieriltä, lehmisavun äärestä ihaillen töllistelivät korskeina karauttavia ryttäreitä. Teinipojasta oli nopeasti kypsymässä kuninkaan ratsastaja.