Köyhä, orpo teini ei ollut näihin asti osannut suuria elämältään odottaa eikä kuvitella. Se oli näihin saakka ollut vain yhtämittaista kieltäytymistä ja nöyrtymistä. Varhaisinta lapsuuttaan hän muisteli kaipauksella: Kivitalo kirkon likellä, isällä korkea, kunnioitettu arvoasema, tuntuvat anetulot, tuottavia tiloja maalla. Mutta siitä luisuttiin alaspäin. Isä kuoli — Martti oli hänen jo ikämiehenä ollessa kuopuksena syntynyt —, äidin oli muutettava kruunulle peruutetusta anetalosta köyhempään asumukseen, entinen loisto hupeni asteittain, kunnes teinipoika äidin kuoltua joutui isävainajan entisten ystäväin armoille. Söi ateriansa milloin minkin papin tai porvarin tuvassa, kävi maakunnassa teinimatkoilla lukuevästä keräämässä, lauloi rahasta porvarien juhlissa ja niin vähitellen valmistautui köyhän maalaispapin virkaan. Sillä hän tiesi hyvin, että ne entiset loistoajat eivät nyt enää papeille palaa.

— Elämäni on ollut aina retustamista ja jäisi aina sellaiseksi. Miksi en siis tarrautuisi tarjottuun korteen. Lausuihan piispakin…

— Entä Kerttu, mitä hän sanookaan…!

Monet mielikuvat siten risteilivät ja vaihtuivat nuoren ratsastajan mietteissä, kun hän näin karautteli kylänvälejä. Muiden joukosta työntyi esille eräskin, jota hän tuskin myönsi entuudestaan tuntevansakaan, mutta joka nyt yhtäkkiä kuin vanhana tuttuna muodostui hänen ajatuksissaan vilkkaaksi ja selväpiirteiseksi. Turussa oli Martti viime vuodet pitänyt majaa Aningaisten puolella, isävainajansa tuttavan porvarin, Kyrön Heikin talossa, syöden hänen ja hänen vaimonsa, topakan Elisa-emännän pöydässä ja avustaen Heikkiä tarvittaessa kirjoitusmiehenä. Siinä talossa kasvoi hänen ikäkumppaninaan tyttö, Heikin lapsista nuorin, valkokihara, naurusuu, eikä se ollut köyhälle teinillekään ylpeä. He olivat lapsina yhdessä leikkineet ja riidelleet, ja sellaisina olivat heidän välinsä edelleenkin jatkuneet. Ei ollut Martti ikinä lemmestä uneksinutkaan, vielä vähemmin sellaisista Kertulle puhunut, — eihän toki, teinipoloinen, vaikkeihän juuri Heikkikään, jota "Köyhäksi Kyröksi" sanottiin, ollut mikään pohatta, — mutta nyt johtui yhtäkkiä mieleen sellainenkin ajatus, että mitähän Kerttu sanonee, kun hän, Martti, ajaa taloon kuninkaan miehenä ja airuena! Mitähän jos siltä kysäisisi, tahdotko ruveta kuninkaan miehen morsiameksi, vai odotatko parempia…?

— Hassuja mielikuvia! — Martti niitä itsekin aivan säpsähti, kun Klaus-herra juuri niiden keskelle sieltä edeltäpäin hänelle jotakin karjaisi höyryävän ratsunsa selästä, eikä hän heti tajunnut, mitä se siinä tienhaarasta puhui… — Höpsistä, — mutta silmät siltä Kertulta kuitenkin selälleen repeävät! Ja samoin niiltä teinitovereilta, jotka sattuvat Turussa olemaan ja kummissaan katsovat: Marttiko se ajoi…?

Hevoset olivat likomärät ja hiki valui selässäistuvainkin ihoa pitkin, mutta levähtämättä he painoivat Turkua kohden. Elokuun ilta oli kuitenkin jo käsissä, kun maat aukenivat ja kelmeää taivasta vastaan kuvastuivat Tuomiokirkon ja Kertunmäenkirkon suipot tornit ja niitä alempana Vartiovaaran harjalta monet kymmenet tuulimyllyt, jotka siellä kuin rivissä levittelivät siipiään. Saapuessaan Aningaisten mäelle ja sen rinteelle rykeytyneen etukaupungin kohdalle ratsastajat näkivät edessään Aurajoen eteläisen rannan vanhat kookkaat kivitalot, nuo paavinaikaiset kirkolliset juhlarakennukset, jotka enimmäkseen kumminkin olivat rappeutuneet, mikäli eivät olleet aivan raunioina. Suuret tulipalot olivat näet viime vuosina pariinkin kertaan tuhonneet tuota vanhaa kirkkokorttelia ja Martti-teini tiesi, että nuokin muurit, jotka vielä korkeina vastaan kohosivat, olivat jo aikansa eläneet. Jokunen vanha anetalo vain, joka oli oston kautta joutunut jonkun rikkaan porvarin haltuun taikka jonka joku ovelampi hengenmies oli asunnokseen saanut, oli auttavasti käyttökuntoon korjattu, muuten oli jo vanha kirkkokortteli menneen ajan muistoa.

Turun myöhempi asutus oli varsinkin noiden suurten palojen jälkeen ryhmittynyt alemmas joen varrelle sekä Aningaisten puolelle, jossa kaalimaitten keskellä oli rivittäin verrattain uusia, valkoisilta hohtavia puutaloja. Sinne, entisille piispan pelloille, olivat varsinkin Turun suomalaiset nousukasporvarit rakentaneet talojaan; siellä oli Innamaan korkeapäätyinen rakennus, siellä muuan Krankan Mikon, tuon äveriään laivaporvarin, monista taloista, siellä vihdoin… Niin, sinnepäin vetivät Martin katseet… Mutta ohi tuon uuden kaupunginosan, ohi Köyhän Kyrön pienen talon, nyt hiestyneet ratsastajat painoivat, tehden kivisillan korvassa pienen pysähdyksen ja siinä lausuen toisilleen jäähyväiset. Siinä käänsi näet Martti Pietarinpoika väsyneen ratsunsa tiukasti oikealle, linnanveräjälle päin. Sillä linnaan nyt nuori airut, erottuaan ylpeästä matkatoveristaan, joka ajoi yöpymään isävainajansa komeaan kaupunkitaloon, viipymättä kiirehti, viedäkseen sen isännälle, Simo Tuomaanpojalle, kuninkaan kirjeen ja viestin. — Sitten vasta vanhaan majapaikkaan Aningaisissa laittamaan kuntoon kuninkaan suomenkielistä kirjettä ja tervehtimään vanhoja tuttavia!

IV

Arkielämän sävyisässä rauhassa ja mitään pahaa aavistamatta oli Turun vanhahko, verkasliikkeinen linnanvouti Simo Tuomaanpoika juuri hankkiutumassa perheineen levolle hiljaisen linnan hiljaisessa siipirakennuksessa, kun hänelle äkkiä tuotiin sanoma kuninkaan airuen saapumisesta. Hän hätkähti pahasti, sillä nämä kuninkaan viestit olivat aina omiansa häiritsemään hänen elämänsä säännöllistä kulkua ja aiheuttamaan hänelle ylimääräistä puuhaa ja vaivannäköä. Tosiaankin, Turun linnanvoutina olisi nykyisissä rauhan oloissa ollut hyvä olla, ellei aina toisinaan olisi saapunut näitä kuninkaallisia kirjeitä ja pikaviestejä, jotka aiheuttivat senkin seitsemän toimenpidettä. Nämä olivat silloin kohta ja tarkoin suoritettavat, siitä piti kyllä kuninkaan valvova silmä huolen. Tuomas kiraisi senvuoksi nyt hiljakseen, vetäessään uudelleen housut jalkaansa ja kutsuessaan airuen puheilleen.

Mutta vasta hän pahasti säikähti, kun nuori airut oli hänelle asiansa esittänyt ja hän oli lukenut kuninkaan kirjeen. Hän hypähti pystyyn ja uni karisi kokonaan hänen silmistään.