— Herra Jumala, mitä puhut, onko kuningas jo Suomessa? Taivassalossa koko seurueineen, ja täällä linnassa huomenna — niinkö väität? Etkö horise?
— Tänä aamuna kuningas lähetti minut Viaisista tätä sanaa tuomaan.
— Tänään ja huomenna, mutta sehän on mahdotonta…!
Simo-parka, jolla kyllä oli ollut edeltäpäin saapunut jäytävä tieto tai aavistus sellaisesta mahdollisuudesta, että kuningas tänä syksynä tulisi Turkuun, mutta joka ei sitä tosissaan ollut ottanut uskoakseen, hölmistyi niin, ettei tiennyt, kumman jalan pistäisi mihinkin kenkään. Mistä päästä pitäisi nyt aloittaa vastaanottopuuhat, kunnollisiin valmistuksiin ei tässä ole enää mitenkään aikaa! Hän pukeutui ensi hädässä komeimpaan asepukuunsa, miekkavyöhön ja kannussaappaisiin, joita hän vain suurina kirkkojuhlina oli käyttänyt, mutta oivalsi samalla, ettei tämä puku häntä pitkälle auttanut eikä ollut vielä tarpeellinenkaan. Itse linnahan olisi huomiseksi saatava auttavaan, siistiin kuntoon kuningasta ja hänen seuruettaan varten, ja tämän tiesi Simo varsin ylivoimaiseksi tehtäväksi — siksi hän vuoroin siunaili, vuoroin kiroili.
Sillä Turun linna oli nyt vuosikymmeniä ollut — sekä asianomaisten toimettomuudesta että varojen puutteesta — varsin vaillinaisessa hoidossa ja varsinkin sen juhlahuoneet olivat jääneet korjaamatta. Siellä olivat viime aikoina isännöineet vain tilapäiset linnanvoudit, kuninkaan palkkakäskyläiset, veronkantajat ja tilintekijät, jotka asuivat muutamissa taloushuoneissa, ei omaa hoviaan pitävät linnanherrat taikka läänitysmiehet, niinkuin ennen aikaan. Siten sekin vähä, mikä olisi eri aikoina kuninkaan käskystä ollut linnana hoidettava, oli enimmäkseen jäänyt rappeutumaan. Vanhoissa n.s. juhlasuojissa ja kanslioissa tuskin oli käyty vuosikausiin, niissä vallitsi vuosien pöly ja ummehtunut autius, hiiret ja hämähäkit olivat saaneet siellä vapaasti mellastaa. Rappuset olivat törkyä täynnä, ovet tuskin liikkuivat saranoillaan, pienistä lasi-ikkunoista pääsi vain kuulakas valo sisään. Entä huonekalut, entä vuoteet ja vuodevaatteet, entä koko keittiökomento…!
— Se on mahdotonta, saatte sen uskoa, hoki Simo niin ankaran näköisenä, että Marttia aivan nauratti, sillä kenellepä hän siinä vihojaan purki. Sen oivalsi silloin Simo itsekin ja laukesi taas toivottomuuteen. Mutta kuninkaan kirje repäisi hänet taas siitäkin irti.
— Ei, yrittää täytyy, mitä yrittää voidaan. Voi Jumala, sitä työn ja edesvastuun määrää!
Siitä sukeutui sinä iltana rajatonta juoksua, huutoa ja hälinää Turun vanhassa linnassa, niin että sen hiiret ja hämähäkit ja pelätyt peikot arvatenkin panivat sitä menoa vastaan ankarat vastalauseensa. Linnan väkeä ja palvelijoita oli vähän, kaupunkiin oli pikasanoja laitettava ja sieltä vielä iltamyöhällä nostatettava aputyöläisiksi kaikki miehet ja naiset, joita vain liikkeelle saatiin, — Simo sääsi tähän kiireeseen oikein ylimääräisen pakko-oton. Sinä yönä ei kukaan nukkunut Turun linnassa, ei edes unestaan arka Simo Tuomaanpoikakaan, jonka olisi pitänyt järkiperäisesti järjestää ja johtaa työt, mutta joka vain kulki ympäriinsä ja valitteli tätä suunnatonta työn paljoutta ja tuloksen epätyydyttäväisyyttä. Annettiin käskyjä ja vastakäskyjä, juostiin ristikkäin, kannettiin vettä ja sohittiin luudilla, naulattiin ja revittiin, huudettiin ja hoilattiin.
Nuori airut katseli tätä aiheuttamaansa menoa hetkisen ja sai samalla moneen kertaan kysyjille vakuuttaa, että kuningas todella saapuu, — lisäsipä hän omista tiedoistaan vielä senkin, että hän on varmasti äreä ja vihainen, ellei vastaanotto ole arvonmukainen. Mutta asiansa näin toimitettuaan hän läksi kaupunkiin — tietysti nytkin ajaen hiukan levänneellä selkähevosellaan. Sinnekin oli jo, tuon kiireellisen pakkokutsunnan mukana, levinnyt sanoma kuninkaan tulosta, ja melkein yhtäläisen hälinän ja kiireen se oli aiheuttanut monien porvarien kodeissa. Kaiken varalta karautti Martti vielä märällä ratsullaan kivisulan poikki raatihuoneelle, vieden sinnekin sanan kuninkaan tulosta, herätti jo makuulleen menneen pormestarin Olavi Bruunin hänen talostaan luostarinkorttelista ja sai siten asianomaiset maistraatin herratkin liikkeelle kaupunkiaan siistimään ja koristamaan. Lennättipä hän sanan kirkon viereiseen tuomiokapituliinkin, saaden hengenmiehetkin hereille.
Nyt vasta hän ajoi verkemmin takaisin vanhaa majataloaan kohti. Raatihuoneentorilla olivat kivimyymälän luukut suljetut, mutta niiden edustalla seisoi vielä porvareita ryhmittäin keskustellen päivän suuresta tapahtumasta, ja he osoittivat Marttia kädellään hänen ohi ajaessaan, virkkaen toisilleen, että tuossahan se nyt on se kuninkaan uusi airut, entinen teini. Kivisillalle, ainoalle Aurajoen yli vievälle sillalle, oli hänen taas sen yli ajaessaan, kokoontunut turkulaista nuorisoa tapansa mukaan iltayöhön asti jaloittelemaan, ja aivan oikein, sieltähän töllisteli iltahämyssä häntä joku hämmästynyt lukutoverikin. Mutta Martti ei nyt jäänyt heille selityksiä antamaan. Hän oli pitkästä, oudosta ratsastuksesta lopen väsynyt, vaikka hän ei sitä paljoa tuntenut; iloinen onni täytti nyt hänen mielensä ja toivorikkaana hän ratsasti Aningaisten uutta kaupunginosaa kohti. Samalla tykytti sydän kuitenkin hiukan levottomanakin; hän tunsi olevansa tienhaarassa, jossa suunnat olivat tietymättömät. Ja sitäpaitsi, — turhaa kuvitteluahan se tietysti oli! — mutta, kuinka olikaan, virisi hänessä kuitenkin yhä uudelleen ja väkisinkin ajatus: