— Mitähän, jos sille tytölle jo heti kautta rantain vähän vihjaisisi…!
* * * * *
Seuraavan päivän iltana oli koko Turun kaupunki lähtenyt liikkeelle tervehtimään kuningasta ja hänen seuruettaan, jotka olivat päivällä laivastollaan, leudon merituulen lennättäminä, laskeneet Turun linnan satamaan ja siellä nousseet maihin. Vastaanotto oli ollut — niin kerrottiin väkijoukoissa —, tilanteeseen nähden mahdollisimman juhlallinen: Simo Tuomaanpoika oli linnarenkeineen parhaissa asemiehen asuissa kumarrellut Vesiportilla, jonka laituriin päällikkölaiva oli laskenut ja jonne myöskin kaupungin raadin edustajat sekä kaupungissa olevat aatelisherrat naisineen olivat saapuneet kuningasta ja nuorta prinssiä vastaanottamaan. Senjälkeen oli vieraat saattokulussa viety linnan häthätää siistittyihin juhlasuojiin, missä linnanpappi heidät siunasi. Mutta kiitos ja palkinto Simo Tuomaanpojan vastaanotosta ja kaikesta suunnattomasta yöllisestä vaivannäöstä ei ollut kovinkaan suuri. Kolkoissa, kylmänkosteissa, autioilta kajahtavissa linnansuojissa oli kuningas kotvan kävellyt edestakaisin otsa poimuissa ja sitten kipakasti komentanut tulen takkoihin, valittaen:
— Täällähän on kylmä kesälläkin! Onko niin laita aina Suomessa vai oletko sinä, Simo, juuri meitä varten valinnut linnan kolkoimmat kellarihuoneet?
Simo Tuomaanpoika oli vakuuttanut, että huoneet olivat linnan parhaat. Siihen oli taas kuningas vastannut, että ei hän aio kauaksi aikaa jäädä tähän "koloon". Hän odottaa vain sanaa Viipurista ja sen saavuttua hän lähtee taas matkalle — jonnekin päin!
Kustaa-kuningas ei siis ollut kovinkaan ihastunut Turkuun tulostaan. Hän oli kerran ennen, lähes kolmekymmentä vuotta sitten, käynyt Suomessa, oli silloin saanut epäedullisen vaikutuksen tanskalaisten vähän aikaisemmin hävittämästä, köyhästä ja vähän viljellystä maasta ja sen jurosta kansasta. Tämä vaikutus uudistui hänessä nyt entistä voimakkaammin, eikä hän sitä suinkaan salannut.
Mutta nuori Juhana-prinssi ei ollut tullut Suomeen samanlaisin ennakkovaikutelmin. Suomi oli hänestä jossakin määrin satumaata, jonka oloja hänelle oli kuvattu hyvin eri tavoilla. Sellaiset ruotsalaiset, jotka Suomea vain vähän tunsivat, kuvasivat sen yleensä karuksi saloksi, jossa karhut ja sudet mellastivat ja jonka ihmisasukkaat olivat puolivillejä paimentolaisia, noitia ja velhoja. Tällaiset kuvaukset eivät kuitenkaan olleet nuorta prinssiä peloittaneet; päinvastoin ne olivat kiihoittaneet hänen herkkää mielikuvitustaan. Mutta hän oli saanut Suomesta vallan toisenkinlaisen kuvan, ja sen oli hänen silmäinsä eteen luonut hänen opettajansa, Tukholman suomalainen Martti-pappi. Tämä rakasti syvästi syrjäistä syntymämaataan ja kertoi sen luonnosta, viljelyksistä, sen toimeliaista ja uutterista asukkaista, heidän luonteestaan ja lahjoistaan sekä taisteluistaan ja ponnistuksistaan kuninkaanpojalle varsin ihanteellisin, lämmittävin sävyin. Siksi Juhana oli ollut niin kärkäs itse Suomeen tutustumaan, siksi hän nyt jo kohta Turkuun saavuttuaan halusi, — niin edelleen kerrottiin — käydä kaupunkia katsomassa ja sen asukkaita tervehtimässä. Ja tätä vierailua nyt turkulaiset linnatiellä, sillankorvassa ja kapeilla kaduillaan jännityksellä odottelivat.
He olivat vetäneet liput satamassa olevien laivojensa mastoihin, he olivat lakaisseet torinsa ja katunsa ja tuoneet lehtikoivuja porttiensa pieliin; olivatpa he tänään sulkeneet kivipuotinsa ja ranta-aittansakin, kuten juhlaksi ainakin, ja moni oli jo odotusaikana kaupungin kellareissa pohjustanut asiaan kuuluvan pienen juhlahumalankin.
Vähitellen rupesikin illan suussa vieraita pienin ryhmin saapumaan linnasta kaupunkiin. Sieltä tuli kirjavapukuisia hoviherroja ja komeasti asestettuja henkivartijahuoveja, jotka yhtäkkiä antoivat eloa kaupungin harmaaseen yksitoikkoisuuteen ja piankin miehittivät sekä kaupungin koruttomat kapakat että monet sen vieraanvaraisista yksityiskodeistakin. Ja vihdoin saapui sieltä odotettu, komea ratsumiesparvi. Sen johtava, keskeinen henkilö tunnettiin heti 17-vuotiaaksi Juhana-prinssiksi. Hän ratsasti lumivalkoisessa olkaviitassa, valkoinen sulka kauniissa lierihatussaan, jonka alta hulmusivat kellervänpunaiset kiharat. Hänen kasvonsa olivat vielä lapsekkaan nuoret; niillä leikki hilpeä, ystävällinen hymy ja koko hänen olentonsa osoitti reippautta ja hyväntahtoisuutta. Heti ensi silmäyksellään tämä valkoinen ruhtinas voitti puolelleen turkulaisten sydämet; he tervehtivät häntä katuvieriltä voimakkailla huudoilla, ja kun ratsuparvi oli verkalleen ajanut ohi, seurasi väkijoukko sankkana, porisevana virtana sen perässä. Prinssi ajoi seurueineen ensiksi vanhaan kirkkokortteliin, joka nyt, tulipalojen hävittämänä, oli suureksi osaksi raunioina, mutta josta kuitenkin vielä saattoi saada kuvan sen entisestä mahtavuudesta. Käytyään vanhassa tuomiokirkossa, joka palojen jälkeen toki oli jo pantu auttavaan kuntoon, seurue ajoi Hämeenkatua ylös Vartiovuorelle ja paremmin säilyneen porvarikaupunginosan halki vanhalle Luostarimäelle, josta näköala kaupungin yli oli laaja. Jo itse mäki oli näkemisen arvoinen. Raunioina oli siellä nyt vanha, suuri, aikoinaan muhkea mustainveljesten pyhättö. Tulipalo oli senkin hävittänyt — ainoastaan luostarikirkko oli vielä pystyssä — ja noin parikymmentä vuotta sitten oli sieltä viimeiset munkit muuttaneet pois, antautuen maallisiin tehtäviin. Nyt oli raunioista jo ruvettu vedättämään pois tiiliä ja hirsiä linnankorjauksiin ja muihin kruunun töihin, ja noissa pitkäsiipisissä, sokkeloisissa kivimuureissa, joiden pienissä kammioissa ennen hartautta harjoitettiin, mutta joita kohtaan Turun rauhallisella väestöllä nyt oli eräänlainen kunnioittava kammo, piileskeli vain rikoksentekijöitä ja karkulaisia, joita järjestysvallan oli sieltä vaikea saada käsiinsä. Koko vanhalla luostarimäellä oli uusissa oloissa pahalta kajahtava maine. Mutta Turun porvarit olivat kuitenkin ymmärtäneet muuttaa luostarin ennen hyvästi hoidetut ryytimaat ja yrttitarhat peltomaikseen ja niissä vihannoivat nyt rehevät kaaliviljelykset ja naurissarat.
Näiltä raunioilta Juhana-prinssi seurueineen katseli Suomen vanhaa pääkaupunkia. Se oli nyt entisen kukoistusaikansa jälkeen laskeutunut alas aallon pohjaan, mutta varsinkin sen laitamilta, missä uudet, valkoiset puutalot kohosivat vihantain viljelysten keskitse, näkyi jo uuden elpymisen merkkejä. Kaikille oli tunnettua, että Kustaa-kuningas oli viimeisten tulipalojen jälkeen vahvasti ajatellut koko Turun kaupungin siirtämistä pois sen vanhalta, ahtaalta paikalta, jonne sen paavinaikaista kirkkokomentoa muistuttavat rauniot olisivat saaneet jäädä maatumaan. Uusi kaupunki olisi rakennettu johonkin väljempään paikkaan syvempäin vesien varrelle. Mutta Turun porvarit olivat hartaasti pyytäneet, että heidän kaupunkinsa saisi vanhoine muistoineen ja kapeine kujineen jäädä entiselle paikalleen, ja Juhana-prinssi asettui ehdottomasti, Luostarinmäeltä katsellessaan tuota sortunutta mutta uudelleen elpyvää yhteiskuntaa, heidän toivomuksiaan tukemaan. Sillä koko tuo vanha asutuspaikka Aurajoen molemmilla rannoilla teki häneen hauskan, viljelystä, työtä ja uurastusta todistavan vaikutuksen. Kirkkoineen, tuulimyllyineen, laivoineen ja vihreine "ryydinmaineen" oli tämä kukkulain ja laaksojen kaupunki lopultakin kaunis kaupunki.