Laskeuduttuaan takaisin sydänkaupunkiin ja tervehdittyään sen luottamusmiehiä vanhan, uudestaan kuntoonpannun raatihuoneen edustalla, prinssi nousi seurueineen torilla satulasta ja astui alas matalaan, keskiaikaiseen, Pyhälle Nikolaille aikoinaan omistettuun kaupungin kellariin, jossa kehuttiin tarjoiltavan vahvaa, hyvää, Ruotsissakin kuuluisaksi tullutta Turun olutta. Ratsastus pölyisillä kujilla olikin antanut vieraille aimo janon ja mielihyvällä he siemasivat harkan ja toisen tuossa viileässä, vanhassa kiltassa, jonka savuttuneita seiniä vielä koristivat haaleutuneet pyhimysmaalaukset ja jonka perällä, myymäpöydän takana, seisoi kunnioitettava rivi suuria, tammisia tynnyreitä. Täällä oli Turun ja sen seudun ylimysherrainkin tapana sammutella janoaan ja usein kyllä panna toimeen jymyjuominkejakin, jolloin he hurjastelullaan ajoivat pakosalle kellarin varsinaiset vieraat, porvarit ja käsityöläiset.
Siellä oli nytkin pöytäkunta nuoria Turun seudun aatelisherroja, jo auttavalla juhlatuulella; parhaina miehinä joukossa olivat siellä Klaus Fleming ja hänen veljensä Jaakkima. Klaus-herra ei näet ollut Turkua edemmäs vielä ehtinytkään, sillä hän oli kaupungissa tavannut äitinsä ja veljensä ja oli ulkomaamatkansa jälkeen katsonut hetken sopivaksi pieneen ilonpitoon. Semmoisista olivat veljekset, nuoresta iästään huolimatta, jo kuuluisat Turussa, missä he hurjalla humalaluonnollaan ja vallattomuudellaan monta kertaa olivat joutuneet väestön puheenaiheeksi, miesten harmiksi ja naisten kauhuksi. Prinssi tervehti matkatoveriaan ja seikkailumestariaan, kysäisten:
— Et siis vielä ole lähtenytkään sukukartanoosi Paraisiin?
— Enkä lähde, vastasi Klaus rehennellen ja tuttavallisuudella, joka herätti läsnäolevain huomiota. — Minä lähden omille retkilleni!
— Niin, sotaretkelle, kunhan nyt asiat sinnepäin selviäisivät, virkahti prinssi. — Sinne lähden silloin minäkin.
— Miten käynee, se riippuu kai isästä kuninkaasta, vastasi Klaus vähän pisteliäästi. Hänellä näytti olevan jotakin hampaankolossa, joka nyt oluen voimalla purkausi esiin. — Kyllä minä tiedän, miksi minut maalaiskaakilla ja teinikakaran matkassa lähetettiin ajamaan edeltä Turkuun. Ei se tapahtunut äitini vuoksi eikä Viipurin kirjeiden takia, vaan koska minua pidetään sopimattomana seurana kuninkaalliselle prinssille — olen vähän liiaksi voimanmiestä hoviseuroihin. Niinkuin olenkin. Tahdotteko nähdä näytteen…!
Hän otti kolmijalkajakkaran, jolla oli istunut, ja iski sillä tiskin yli lujasti vannehdittua, paksua tammitynnyriä, niin että jakkaran jalat painuivat syvälle tynnyrin sisään, roiskauttaen ympäri seuruetta ruskeaa nestettään. Kellarissa syntyi pian aikamoinen oluenpaisumus. Jos Klaus Fleming jostain suuttui, täytyi hänen aina saada purkaa sisunsa johonkin voimannäytteeseen, kykenemättä silloin ollenkaan arvostelemaan tekojensa sopivaisuutta. Näin mellastettuaan hän nauroi tekoselleen, pitäen sitä hyvinkin onnistuneena, ja vimma oli ohi.
Tämä kohtaus herätti tietysti pahennusta prinssin hienossa seurueessa. Ja sitä lisäsi heti vielä toinen Klaus-herran ylimielisyyden puuskaus.
Kellarista lähdettäessä seurasivat Fleming-veljekset prinssin matkuetta torille, josta taas oli lähdettävä jatkamaan kiertoretkeä. Sinne torille oli tällä välin keräytynyt prinssin satulaannousua katsomaan "koko" Turun väestö; tiheänä rykelmänä se seisoi siellä intomielissään ja juhlapuvuissaan kuninkaanpoikaa taas tervehtiäkseen. Väkijoukossa, lähellä kiltankellaria, seisoi nyt myöskin muiden lomassa teini ja kuninkaanairut Martti Pietarinpoika, sivullaan naurusuinen, valkohipiäinen neitosensa, jolle hän ylpeällä asiantuntemuksella selitteli, kuka kukin hoviseurueeseen kuuluva oli, mikäli tämä oli Viaisissa jäänyt hänen mieleensä. Tyttö oli puettu siniseen, ilmavaan kesämekkoon, hänellä oli sininen nauha vaalean tukkansa siteenä ja silmätkin olivat hänellä siniset ja iloiset, — hän oli vaatimaton, mutta sievä. Suotta ei Martti häntä ihastellut; monen muunkin katseet kiintyivät tuohon kauniiseen porvarineitoon. Niin Klaus Flemingkin, joka melkein suoraan kellarista astui Martin luo, löi häntä olalle ja virkkoi:
— Terve matkatoveri! Ja terve sinä sorea neitokainen, — oletko tämän Martin heila?