Tyttö punastui tietenkin tuollaista kysymystä tässä suuren väkijoukon edessä, mutta Martti kiirehti tytön puolesta reippaasti vastaamaan:
— Onpahan ystävä vain, mutta hyvä ystävä onkin.
— Liian hyvä sinulle, teinipojalle. Heitä hiiteen, tyttö, tuollainen aseeton tyhjätasku ja tule minun heilakseni…
Ja hän ojensi jo kättään temmatakseen tytön mukaansa. Kainosti neitonen vetäytyi syvemmälle väkijoukkoon, mutta Klaus seurasi häntä sinnekin, ladellen puolihumalaisen kohteliaisuuksia:
— Älä pelkää, keijukaiseni. Otan sinut kanasekseni kauniiseen Kuitiaan…
— Erkane jo, virkahti Martti kuumenneena.
— Vaiti, penikka! sähähti ylimys siihen uhkaavasti.
Väkijoukko liikahti jo pelästyneenä. Mutta Juhana-prinssin viittauksesta oli samassa pari hänen seurueessaan olevaa herraa rientänyt taltuttamaan nuoren ylimyksen karkeaa katukosiskelua ja Klaus-herra seurasikin heitä nyt kiltisti, liittyäkseen ruhtinaalliseen saattueeseen. Mutta vieläkin hän, ratsun selkään noustessaan, kääntyi Martin puoleen, rämäytti karkean naurun ja uhitteli ilkkuvasti:
— Sen syötin sinulta vielä kerran vien, poika, usko minua. Näkemiin, sinityttö…!
Turun porvareillehan tällainen ilkeä katukohtaus ei ollut outo. Samantapaisia oli ennenkin sattunut, kun nuoret ylimysjunkkarit juovuspäissään sopimattomasti lähentelivät heidän tyttäriään, — olipa sattunut, että tuollainen ujostelematon hienostelija todella oli kääntänyt pään pyörälle joltakin porvarisneitoselta ja saattanut hänet onnettomaksi. Varsinkin olivat Kuitian nuoret herrat pahassa maineessa tällaisesta elostelustaan ja moni porvarinpoika hautoi siitä sydämessään kaunaa heitä kohtaan, vaikka varoi sitä näkyville päästämästä. Itse Juhana-prinssiinkin oli Klaus-herran esiintyminen nyt tehnyt pahan vaikutuksen ja jollakin tavoin sitä hyvittääkseen hän tervehti lähtiessään erittäin ystävällisesti Marttia ja kohotti kohteliaasti hattuaan hänen kainostelevasti polviaan notkistavalle seuralaiselleen.