Mutta nuoressa Martti-teinissä kohisivat veret ja hänen nyrkkinsä olivat tiukalle puristuneina. Vihaisin silmäyksin katseli hän poistuvaa seuruetta, vaikkei hän kotvaan aikaan oikein oivaltanut, mitä siinä oli tapahtunut. Prinssin saattue ajoi edelleen kivisillalle ja siitä linnaan päin, väkijoukon sitä yhä seuratessa; tori rupesi taas tyhjenemään. Marttikin kulki virran mukana tyttönsä rinnalla, mutta hän ei tiennyt enää minne ja mitä varten. Hänestä oli koko illan ilo pilalla — ylimielisen ylimysnuorukaisen karkeat uhkaussanat vain soivat hänen korvissaan.
— Ja kaikki hukassa…!
Jospa hän olisikin saanut jo eilen illalla virketyksi Kertulleen sen, mitä oli aikonut. Siihen ei ollut häneltä kuitenkaan riittänyt uskallusta teräväsilmäisen Elisa-emännän saapuvilla ollessa; hän oli aikonut puhua tarkemmin tänään, mutta olipa hän sentään luullut, että tyttö jo parista sanastakin oli ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi. Tervehdittyään reippaana miehenä talon väkeä Köyhän Kyrön tuvassa, oli hän näet astunut Kertun eteen ja kysynyt, "minkä miehen luulet nyt, Kerttu, edessäsi seisovan"? — "Saman papinsällin kuin ennenkin", oli tyttö vastannut niinkuin aina ilvehtien, "saman sällin, vaikka se nyt näkyy kyntöhevosella ajavan!" — "Eipäs, sinä erehdyt, kuninkaan airut tässä nyt sinun edessäsi seisoo", oli Martti kehunut, "ja sille tästä nyt alkaakin uusi ja komeampi elämänura"…
Sen verran hän oli Kertulle saanut kehaistuksi, mutta sitten siihen oli tullut muuta väliin; oli täytynyt ruveta juurta jaksain kuvaamaan Heikille ja hänen uteliaalle akalleen ja koko muulle talonväelle, mitä kaikkea Taivassalon rannalla ja Viaisten pappilassa oli tapahtunut, mitä kuningas oli hänelle toimeksi antanut, mitä käskenyt ja mitä luvannut… Niin oli kulunut ilta yöhön asti.
Tänään Martti oli yrittänyt mennä linnaan kuninkaan kutsua noudattaen, mutta hän oli siellä saanut käskyn tulla huomenna. Ja tämän illan oli Martti senvuoksi varannut hauskaan kävelyyn Kertun kanssa. Olipa hän tytön silmistä nähnyt, että tämä ohjelma Kerttuakin miellytti. Ihan varmaan siitä olisi tullut selvä. Mutta nyt…
— Kuule, Kerttu, vähällä jo piteli, etten lyönyt tuota tungettelevaa roikaletta, virkahti Martti vihdoin pitkän ajan jälkeen, kun he virran mukana soluivat Aningaisten puolelle.
— Sinä, nyrkilläsikö miekkamiestä, ja — jalosukuista herraa!
Kertun äänessä ja silmissäkin oli nyt jotakin outoa, oli kuin ivaa. Martista tuntui, ettei kenties tuo aatelisherran karkea liehittely ollut lopultakaan köyhästä porvarintytöstä ollut niin erittäin vastenmielistä… olihan Klaus lausunut hänestä kauniita mainesanoja, jommoiset aina naisiin pystyvät… Martti vaikeni taas pitkäksi kotvaksi. Hänen entinen rohkeutensa oli pahasti lamaantunut, mutta hän koetti sitä sentään vielä karaista, virkahtaen:
— Ehkä on miekka minunkin vyölläni jo jonkun päivän perästä.
— Mikä miekka — voipuukko…!