— Katsotaanpa! Ja tulkoon silloin mikä ylimys tahansa sinua kopeloimaan!
— Minkäs teet! Ja mitä se sinuun kuuluu…
Kylminä nuo sanat sattuivat nuorukaisen tulistuneeseen mieleen. Ihan selvästihän oli Kertun sanoissa ja sävyssä nyt jotain pistelevää ja ärsyttävää. Heidän keskustelunsa katkesi siihen. Martti luki seuratoverinsa kasvojen vaihtuvista väreistä ja hänen silmiensä omituisesta kiillosta, että joitakin aivan uusia ajatuksia oli hänen päässään ruvennut liikkumaan, ja seurasi senvuoksi ääneti tyttöä tämän kotiin. Sinne oli jo tieto lennähtänyt äskeisestä katukohtauksesta ja Kertulle osoitetusta huomiosta. Kaikki ehättivät nyt uteliaina ja melkein mairemielellä siitä tarkemmin tiedustelemaan, häärien ja kaakattaen kuin kanaparvi ympärillä. Elisa-muorikin oli aivan pohteissaan…
Marttia tuo kaakatus ei ollenkaan miellyttänyt. Hän vetäytyi sen vuoksi omaan tuvannurkkaansa, missä hänellä oli vähät kirjansa ja kapineensa, ja rupesi uudelleen katselemaan sitä kuninkaan kirjeen suomennosta, jonka hän aamulla oli ensi töikseen suorittanut ja joka huomenna oli linnaan jätettävä. Se oli vastauskirje Uudenlinnan käskynhaltijalle, Kustaa Finckelle, tämän tekemän kysymyksen johdosta, joka koski Sisä-Suomen asuttamista.
Martti luki sen uudelleen, alakuloisena ajatuksiaan viihdytellen:
"Ja mitä erämaiden rakentamiseen ja omistamiseen tulee, on tahtoni, että niiden viljelemistä voimalla eteenkinpäin harrastat ja käsket Savon miehiä sinne vapaasti asettumaan. Kuka tahansa niitä, omikseen sanoo, jos hän ei niillä asu, ovat ne kruunun omat ja me annamme maat niille, jotka sinne muuttavat asumaan. Tätä tulee kaikkien totella."
Tähän kirjeen sisältöön ei Martti ollut aamulla kiinnittänyt mitään huomiota. Nyt uudelleen lukiessa tuo pitkä juttu erämaista herätti hänen mielessään muistoja siitä, mitä hänen isävainajansa oli kertonut muinaisista taisteluista ja kilvoituksista noilla kaukaisilla takamailla. Hänenkin sukunsa, joka oli hämäläistä talonpoikaisjuurta, oli noiden erämaiden laidasta peräisin, niin oli isä hänelle usein kertonut. Martti ei siitä heimoudestaan ollut sen koommin mitään kuullut eikä siitä muuta sen tarkempaa tiennyt, kuin että hänenkin sukunsa edustajia, vanhoja hämäläisiä, oli ollut mukana noissa taisteluissa takamaiden omistamisesta savolaisia vastaan. Omituista, tämän kirjeen mukaan ne maat nyt siis luvataan pois savolaisille…
Nuoren teinin ajatukset takertuivat, pyrkien tarmokkaasti vapautumaan äskeisistä ikävistä mietteistä, tähän kaukaiseen seikkaan. Mutta eipä hän osannut sitäkään selittää ja mitäpä se muuten häneen kuului sekään, — hän oli vain koettanut saada kirjeen suomalaisen rahvaan ymmärrettäväksi ja tässä se nyt on. Omistakoon nuo takamaat sitten kuka hyvänsä — hän oli kyllästynyt ja väsynyt kaikkeen ja vääntäytyi hetken kuluttua, tuvan väen vielä tarinoidessa Kertun herättämästä merkillisestä huomiosta, nurkkaansa penkille pitkälleen nukkumaan.
Ja unelmissaan hän oli kohta taas vapaa ja huoleton airut, joka mistään välittämättä kiiti hevosensa selässä suuriin, tärkeisiin tehtäviin.