Turun linnassa Kustaa-kuningas tiedusteli yhä uudelleen, eikö ole saapunut hänen odottamaansa airutta Viipurista, ja kävi kerta kerralta kärsimättömämmäksi, kun aina sai kieltävän vastauksen. Hänen olisi käskyjensä mukaisesti pitänyt saada rajalle kokoontuneen sotaväen ja sinne lähettämänsä laivaston päälliköiltä tietoja asemasta voidakseen tehdä päätöksensä, ja hän sadatteli sekä päälliköitä että airueita, jotka häntä vastaan näin niskoittelivat. Siksi hän oli äreä ja lyhytsanainen ja tällaisella tuulella hän myös otti vastaan ne suomalaiset, jotka tulivat häntä linnaan tervehtimään, sekä ratkaisi hallintoasiat, joita hänelle täällä esitettiin. Paljon näkyi linnan odotushuoneissa olevan asiakkaita, joita ei ollenkaan viety sisään — niiden joukossa istui Martti Pietarinpoikakin pitkän rupeaman eräällä kivipenkillä odottaen vuoroaan —, ja nekin, jotka sisällä kävivät, tulivat sieltä takaisin sangen pian, tulivat korvat kuumina ja selkä käppyrässä kuin rokkiinsa saaneina.
— Kuningas on pahalla tuulella, kuiskailivat he toisilleen.
— Hän on äreä kaikille tänään.
— Mutta etenkin meille suomalaisille.
Tällainen oli mieliala, kun linnaan saapui Erik Flemingin leski, Kuitian ja Syrjän omistajatar, jaloryhtinen Hebla-rouva poikineen. Heidät laskettiin heti sisään. Tämä suku oli näet Suomen ylhäisintä ja rikkainta. Erik Fleming, joka oli tanskalaisilta valloittanut Suomen Kustaa Vaasalle, oli senjälkeen monien vuosikymmenien varrella ollut kuninkaan luotetuin mies Suomessa, hänen valtansa tuki, hänen sotaväkensä päällikkö, hänen verolähteensä ja hänen neuvonantajansa. Enemmän kuin kukaan muu oli hän näillä "itämailla" valtaherrana isännöinyt, enemmän kuin kukaan muu Suomen vapaamiehistä hän oli siitä asemastaan hyötynyt, saaden kuninkaansa suosiosta yhä uusia, laajoja läänejä, korkeita virkoja, mahtia ja varakkuutta.
Tämä Erik Fleming, "Suomen kaunistus ja tuki", niinkuin oli latinaksi kirjoitettu hänen hautakiveensä Paraisten kirkossa, oli kuollut 7 vuotta sitten, ja hänen leskensä Hebla Sparre oli jäänyt hoitamaan miesvainajansa laajoja tiloja ja kasvattamaan heidän silloin vielä alaikäisiä poikiaan. Ensinmainitussa suhteessa ylhäinen rouva oli hyvin onnistunut, jälkimmäisessä huonommin, sillä pojat, joilla isänsä perintönä oli itsepäinen, jäykkä ja raju luonne, olivat saaneet kasvaa varsin vapaasti alustalaistensa seurassa noilla suurilla tiloilla, tullen samalla liian aikaisin tietoisiksi mahdistaan ja rikkaudestaan. Valituksia oli siitä tullut kuninkaalle asti eikä ollut Klaus-herraa kesyttänyt puolen vuoden oleskelu Tukholmassakaan, hovin piireissä.
Tänään oli Hebla-rouva poikineen kutsuttu kuninkaan luo sen eilisen tapauksen johdosta, jossa Klaus-herra oli sopimattomasti esiintynyt Juhana-prinssin seurassa. Tiedettiinkin jo ennakolta, että siitä oli tuleva sekä kuria että nuhteita, varsinkin kuninkaan ollessa nykyisellä päällään.
Niin tulikin. Kuului aina etuhuoneisiin asti, kuinka vanha Kustaa jyrähteli soimatessaan nuorta ylimystä hänen retustelemisestaan, ja ylhäistä rouvaakin siitä, että hänen poikansa oli huolimattomasti kasvatettu.
— Te luulette, te suomalaiset aatelisjunkkarit, voivanne elää ja remuta täällä miten tahdotte, mutta siinäpä tuli erehdys. Olette olevinanne suuriakin ylimyksiä, talonpoikia sorratte ja porvareita suututatte, ettekä kuitenkaan ole tavoiltanne ja ettekä puheiltannekaan heitä parempia, ei, raaempia te olette. Mikäs sinäkin, Klaus, luulet olevasi?
— Olen Erik Flemingin poika, vastasi Klaus, ylväästi päätään kohottaen ja saamistaan nuhteista masentumatta. — Olen edelleen, niinkuin isäni, kuninkaan käytettävissä sodan ja rauhan toimissa. Nyt pyydän päästä sotaan.