— Kelpaako siihen mies, joka jo nuorena räyhää kapakoissa ja rienaa porvarien tyttäret, voiko sinua mihinkään käyttää?
— Sen olen osoittava, kun toimiin pääsen, kehahteli nuori ylimys. — Olen kuullut sanottavan, että Flemingit ovat voimana sille, johon he liittyvät.
— Mitä sanot, sano se uudestaan! kivahti kuningas.
— Tarkoitan, että sukumme miehet ovat ennenkin olleet hyödyksi ja tueksi sille, jonka puolelle he ovat asettuneet, mutta he voivat olla vastustajinakin varteenotettavat.
— Kuule poikaa!
Kuningas huudahti näin aivan hämmästyneenä, ja vallan kalpeana karahti Hebla-rouva pystyyn seinäpenkiltä, säikähtäen poikansa rohkeutta. Hän rupesi kuninkaalle hätääntyneenä sopertamaan anteeksipyyntöä, mutta tämä ei rouvaa kuunnellutkaan, katsoa tuijotti vain edessään seisovaa, komearyhtistä, lujarakenteista, päättäväisen näköistä nuorukaista, ikäänkuin tutkien häntä katseillaan kiireestä kantapäähän. Eikä ollut enää pelkkää äskeistä äreyttä ja vihaa hänen äänessään, kun hän tuokion kuluttua jatkoi:
— Kuule, poika, sinusta kalskahtaa jotakin, jonka vanhastaan tunnen, Erik Flemingin itsetietoisuutta ja terästä. Klaus Eerikinpoika, sinä olet lujaa juurta, kovaa visaa, niinkuin oli isäsikin, itsepäistä ja varmaa. Sinusta voi todella tulla jotakin hyödyllistä, jos sinut ajoissa väännetään oikeaan; mutta auta armias, jos väännyt vinoon. Sinun on päästävä naisvaltikan alta pois miesten kuriin.
— Sotaanhan pyysinkin päästä.
— Sinne nyt pääsetkin.
— Mutta eikö hän ole vielä liian nuori, sopersi äiti hätääntyneenä.