— Ei, liian vanha hän pikemmin on ikäisekseen. Saat lähteä taitavamman orpanasi, Klaus Kristerinpojan, mukana Viipuriin, syttyipä ilmisota tai ei. Sinnehän olin sinut määrännytkin ja siellä sinä oletkin paikallasi rajakahakoissa ja aseharjoituksissa, et täällä passaripoikana etkä varsinkaan piikain pitelijänä, sinulla on siihen liiaksi karhun liikkeet ja luonne.
Nuori Klaus kumarsi, ei niinkuin armon saanut, vaan niinkuin tarkoituksensa saavuttanut mies. Mutta äidin puoleen kääntyen kuningas vielä lisäsi:
— Saatte sakoilla sovittaa kapakoitsijalle särjetyn tynnyrin ja tärvellyn oluen, ja — Klaus, varo porvarien tyttäriä! Sitten matkalle ilman uusia tuhmuuksia.
— Miekkaani olen kantava kunnialla.
— Hyvä. Saat mennä. Mutta varo, ettei sinusta tehdä meille uusia valituksia — silloin sinut perii paha. — Olkaa huoletta, armollinen rouva, teidän ja Erik Flemingin pojasta tulee kyllä mies, jonka miekkaa ja sanaa kunnioitetaan. Teitä itseänne käyn pian Kuitiassa tervehtimässä.
Klaus-herra kumarsi taas jäykästi ja poistui äitinsä kanssa, kulkien ylpeänä ja pystyssäpäin etuhuoneen halki, jossa hän käsitti uteliaisuudella odotetun tulosta hänen kuninkaissa käynnistään. Halveksuen hän silmäili näitä uteliaita ja heitti ohimennen ivallisen katseen vuoroaan odottavaan Martti-teiniin, joka hänen kasvoistaan luki, että nuori ylimys oli voittoisana selviytynyt kuninkaan kuulustelusta.
* * * * *
Hetkistä myöhemmin hiestynyt ratsastaja ajoi linnan pihalle — odotettu tieto Viipurista oli vihdoinkin saapunut. Sen tuoja oli Turun poikia, Olavi Skotte nimeltään, joka oli nainut Turun rikkaimman porvarin, Mikko Krankan, tyttären, ja täten nyt päässyt Viipurista asiamiehenä kotonaan käymään. Hänet vietiin viipymättä kuninkaan luo, jolle hän jätti laivastonpäälliköltä Jaakko Baggelta sekä Viipurin maajoukon päälliköltä tuomansa kirjeet. Pitkän aikaa hän viipyi kuninkaan luona, tehden suusanallisestikin selkoa rajaoloista ja uhkaavan sodan edellytyksistä, — toiset kuninkaan luo pyrkivät asiamiehet saivat tietenkin edelleenkin odottaa.
Sinä iltana Kustaa-kuningas kutsui linnan vaakunasaliin puheilleen koko seurueensa, kaikki Turussa olevat suomalaiset ylimysherrat, äsken tarkastusmatkalta palanneen piispan tuomioherroineen sekä eräitä raatia edustavia porvareitakin, tehdäkseen heille selkoa tilanteesta ja julistaakseen heille päätöksensä. Laskettiinpa vapaina olevat henkivartijatkin sekä kuninkaan airueet ja kirjurit tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Kustaa-kuningas asteli tuokion varmana ja ryhdikkäänä näiden neuvonantajainsa ja alamaistensa piirissä, vaihtoi sanan Ruotsista mukanaan tuomiensa valtaneuvosten, Sparren ja Leijonhufvudin, kanssa, antoi ohimennen Klaus Kristerinpoika Hornille jonkin määräyksen ja linnanvoudille toisen. Sitten hän viittasi poikansa, Juhana-prinssin, joka yhä uudestaan uteli airueelta sotakuulumisia, viereensä ja istahti niin leveänä ja rehevänä punaveralla äsken kiireesti päällystetylle valtaistuimelle, puhuen verkkaan ja juhlallisesti:
— Viipurista juurikään saamamme tiedot kertovat, samoin kuin varhemmat sanomat, että sota on siinä osassa maata puhkeamassa ja että meidän väkemme on valmis sitä vastaanottamaan. Sekä laivaston että maajoukon päälliköt kehoittavat meitä ryhtymään leikkiin odottamatta moskovalaisen valmistuksia, ja he luulevat, kun heillä nyt on koolla kaksikymmentätuhatta miestä sotavalmiina, siitä leikistä menestyksellä selviävänsä. Varastoja on koossa ja Itä-Suomen talonpojissakin vallitsee nyt sotainen henki; he pyytävät vain lupaa saada hyökätä vanhojen vainolaistensa kimppuun, jotka tällä hetkellä ovat valmistumattomat ja heikot. Viipuriin kokoontuneet sotapäälliköt luulevat, että me voimme äkkiliikkeellä vaivatta valloittaa Käkisalmen ympäristöineen, josta rajojamme aina uhkaillaan, sekä Pähkinälinnan läänin Nevajokea myöten. Siten saataisiin valtakunnalle selvempi ja kestävämpi raja ja estettäisiin vastaiset, itämaitamme kauan riuduttaneet rajariidat. Päälliköt pyytävät vain, että me itse henkilökohtaisesti saapuisimme Viipuriin johtamaan näitä liikkeitä ja antamaan pontta yrityksillemme.