Silloin ehätti Klaus Kristerinpoika rauhoittaen vastaamaan:
— Kartano on täällä lähellä ja on täällä ainakin yksi nuorukainen, joka sekä tietää sinne tien että taitaa ruotsiakin. Tule esiin, poika!
Hän työnsi kuninkaan eteen äskeisen tarinatoverinsa, hintelän, vilkassilmäisen, kalpeahkon nuorukaisen, joka oli puettu puoleksi kaupunkilaisittain ja jolla oli pestynnäköiset kasvot. Tämä sivalsi päästään litteän barettilakkinsa, kumarsi kunnioittavasti ja astui reippaana uhkaavannäköisen maanisän eteen.
Kuningas silmäili häntä kotvan ja virkkoi hiukan ystävällisemmällä äänellä:
— Hä, poika, kenen kartano se on, jonne lupaat meidät opastaa?
— Taivassalon kirkkoherran, Mikael Karpalaisen.
Niistä sanoista kuningas kohta vilkastui, vanhoja, mieluisia muistoja näytti palaavan hänen ärtyneeseen mieleensä.
— Vai vanhan mestari Mikaelin, entisen Turun luostaripriorin, Lutherin opetuslapsen. Hän elää siis vielä, tuo itseruoskija, hyvin hänet muistan. Mutta kuinka asuu hän täällä — mikä olikaan kartanon nimi?
— Viainen.
— Miksei hän asu pappilassa?