Jaakko Heikinpoika veti poveltaan suuren, monilla sineteillä suljetun kirjeen, ojentaen sen kuninkaalle.
— Olkoon siinä, katsotaan sitten… Entä mitä muuta kuuluu Viipurista?
Olihan Viipurista saapuneilla miehillä muutamia muitakin uutisia mukanaan, oli ikäviäkin. Syksyllä puhjennut rutto oli siellä yhtenään raivonnut, niittäen pois linnueelta paljon sotaväkeä ja heikontaen kaupungin muutenkin vähälukuista porvaristoa. Pari Kustaan Viipurin päälliköiksi nimittämistä ruotsalaisista valtaherroista, niiden joukossa myöskin Abraham Leijonhufvudin, oli tämä kulkutauti myös korjannut, ja oli siellä siis saatu paljon surujuhlia viettää. Nyt, pakkasten alettua, oli rutto kumminkin asettumaan päin.
— Ne elävät siellä Sisä-Suomessa kuin porsaat pahnoissa, siksi sinne rutotkin niin helposti pesiintyvät, toraili vanhus tyytymättömänä.
Mutta yleensä nämä Viipurin viestit eivät järkyttäneet vanhan kuninkaan täällä perheensä ja hovinsa keskuudessa saavuttamaa tasapainoa. Hän oli pelännyt pahempia viestejä ja virkkoi sen vuoksi verrattain armollisesti poistuville herroille.
— Menkää lepäämään, Kankaisissa tavataan. Ehkäpä tämä talvi saadaankin rauhassa viettää, ehkä on Moskovan tsaarikin taipuvainen rauhaan! Vieraitten lähdettyä painautui hän heti nojatuoliinsa, otti esille Viipurin herrain tuoman, monisinettisen kirjeen ja rupesi sitä avaamaan. Hän ei ollut tahtonut sitä herrain saapuvilla ollessa avata, koska hän arvasi sen suuriruhtinaan vastaukseksi hänen Kymiltä lähettämäänsä kirjeeseen, jonka sisältö oli ollut hiukan epäilyttävä. Sitten hän kutsui tulkkinsa saapuville ja rupesi hänellä avaamaansa kirjettä luettamaan.
Aivan oikein. Se oli vastaus siihen Kustaa Vaasan kirjeeseen, jossa Kustaa oli ilmoittanut koko sotaretken Pähkinälinnaa vastaan sotapäällikköjensä, Jaakko Baggen ja muiden, omin päinsä tekemäksi ja koettanut kuvata sen vain viattomaksi rajakahakaksi, joka ei voisi olla esteenä pysyvän rauhan solmimiselle valtakuntain välillä. Mutta Moskovan suuriruhtinas ei ollut katsonut asiaa yhtä viattomaksi.
Hän ihmetteli nyt kirjeessään aika pisteliäästi, kuinka Ruotsin sotapäälliköt ja sotaväki noin vain ilman kuninkaansa tietoa lähtevät sotaretkille, toisen maan linnojakin piirittämään. Mutta jos se totta on, jatkettiin kirjeessä, ja koska kuningas ei näy voivan itse pitää sotaherrojaan kurissa, niin lähettäköön Jaakko Baggen ja muut päälliköt rajalle, jossa on kyllin lujia puunoksia, ja hirttäköön heidät siellä tsaarin edustajain läsnäollessa. Ja jos kuninkaalla on halu saada kaikkien noiden vihamielisyyksien jälkeen solmituksi rehellinen rauha, niin tulkoon poikansa kanssa itsekin rajalle siitä katuvaisena ilmoittamaan ja itse suullisesti siitä pyyntönsä esittämään.
Kuninkaan paksu niska oli lause lauseelta, sitä mukaa kuin puoliuninen tulkkituhnus hänelle yksitoikkoisella äänellä, hakaltaen ja verkalleen käänsi, käynyt yhä punaisemmaksi; hän oli kiukustuneena siirrellyt jalkojaan ja nykkinyt partaansa yhä uudelleen komentaen tankkaavaa tulkkiaan katsomaan tarkempaan, oliko hän kääntänyt oikein. Sillä tämähän oli raaka ja hävytön vastaus hänen sirosanaiseen, kohteliaaseen kirjeeseensä…
Vanhus pihisi itsekseen, syljeskeli ja ryki — hänen oli ilmeisesti vaikea pysyä nahoissaan. Mutta kun tultiin siihen viimeiseen kohtaan, jossa tsaari käski kuninkaan poikineen tulla itse rajalle pyyntönsä esittämään, silloin Kustaa hypähti, tupsahti tulkin tukkaan ja huudahti: