— Sinä valehtelet konna, vääristät kirjeen… Mutta samassa hän kai sentään oivalsi puolikuoliaaksi hölmistyneen tulkkiraukan syyttömäksi, hillitsi itsensä ja ärjäisi:
— Anna olla, jo riittää, saat mennä…! Tulkki, muuten hitaansitkeä mies, kiirehti luvan saatuaan minkä koivet kerkesivät pois kuninkaan luota. Tämä lupsahti silloin takaisin nojatuoliinsa ja purki siinä yksikseen sappeaan. Hän näkyi nyt vasta oivaltaneen, että se hänen edellinen kirjeensä rauhantarjouksineen Kymiltä oli ollut varomaton — liian läpinäkyvästi hän oli siinä ruvennut syyttelemään omia päällikköjään tehdystä, epäonnistuneeksi jääneestä sotaretkestä, joten suuriruhtinas oli siitä saanut aiheen noihin ilkeihin loukkauksiinsa. Mutta hän ei tahtonut sitä erehdystään itselleenkään myöntää ja siksi etsiskeli hän nyt kiihtyneissä mietteissään syntipukkia, jonka tiliin voisi työntää tämän uuden loukkauksen. Sellaista ei ollut.
Vihdoin hän huomasi Martin, joka yhä kykki kirjoituspöytänsä ääressä, mihin hän oli, kun ei kuningas ollut käskenyt hänen poistua, jäänyt odottamaan, saisiko hän tiedon, milloin Sysikorven talonpojat voisivat päästä kuninkaan puheille.
— Mitä sinä täällä kykit! urahti ukko silloin ikenet irvissä Martille, valaen siihen huudahdukseensa kaiken sen kiukun, jonka tsaarin kirje oli hänessä aiheuttanut. — Kuka sinun on käskenyt jäädä tänne meitä vakoilemaan?
Martti karahti tulipunaiseksi hiusmartoa myöten, hänen äänensä värisi ja hänen kielensä sammalsi:
— Luulin että minun piti odottaa…
— Odottaa mitä, nulikka?
— Tietoa, milloin Sysikorven talonpojat voivat päästä…
— Ne jukurit, hirteen ne pääsevät! Taikka odottakoot täällä vaikka tuomiopäivään asti! Kaikki minua vain kiusaavat ja ärsyttävät… minua, vanhaa miestä, jonka yksin täytyy vastata kaikesta ja kantaa kaikki ikävyydet ja solvaukset…
Hän herkesi taas vanhaksi ja avuttomaksi, viskasi tsaarin kirjeen väsähtäneesti pöydälle, köpitti lyhyin askelin sisähuoneeseensa ovelle, jonka hän avasi ja josta hän virkkoi sisälle: