— Miksi, Kaarina, miksi minut aina jätetään näin yksin… olen saanut sydämenkohtauksen kaikista näistä ikävyyksistä. Tule, pulmuseni…
Martti hiipi nyt hyvän sään aikana tiehensä. Taitavatpa saada sukulaismiehet vielä kotvan odottaa, tuumi hän, mutta eipä, hitto soi, heidän ainakaan tänään olisikaan meneminen kuninkaan eteen.
XVII
Kankaisten kartano, missä tänä talvena vietettiin Etelä-Suomen laamannin, jalosukuisen Henrik Klaunpoika Hornin nuoremman tyttären Kaarinan ja Hannu Björninpojan, Lepaan herran, häät, oli Maskun kylässä sen verran Turun ulkopuolella, että sinne oli linnasta ja kaupungista raittiissa talvi-ilmassa virkistävä ajelumatka. Mutta olipa näihin Kankaisten häihin Turun linnassa majailevan hovin ja kaupunkilaisvieraiden lisäksi saapunut vieraita paljon kauempaakin, Länsi-Suomen suurista herraskartanoista, jopa Hämeestä ja Uudeltamaalta asti. Sillä ken Suomen vapaasukujen edustajista suinkin voi, oli tahtonut olla mukana tässä ylhäisten sukujen merkkitilaisuudessa, jolle kuninkaan, kuningattaren ja kuninkaanlasten läsnäolo antoi lisää loistoa.
Sitenpä kuhisikin tuo linnantapaisesti neliönmuotoiseksi rakennettu, suurehko kivikartano hääpäivänä jo aamusta asti täynnään pitkämatkaisia vieraita, joiden hevoset pitkissä riveissä söivät heinää talon väljissä talleissa, ja katkeamattomana jonona juoksivat palkkapiiat paistintuvan, kellarin ja aittain väliä kantaen esille ruokia ja juomia. Mutta kun koko hääjoukko keskipäivällä palasi kirkosta, missä itse piispa Agricola oli juhlalliset vihkimiset toimittanut, oli laaja pihakin täynnä rekiinsä sidottuja, loimitettuja hevosia, jotka syödessään puistelivat valjaitaan niin että yhtämittainen kilinä soi tammikuun kirskuvassa pakkasessa.
Ajomiehet olivat sisällä väentuvassa, jossa heillekin, samoin kuin kaikille Kankaisten alustalaisille, tarjottiin komeat kestitykset, samaan aikaan kuin hovin väki ja aatelisvieraat söivät hääateriaa päärakennuksessa. Mutta iltahämärissä, hääaterian päätyttyä, oli kaikki väentuvastakin kutsuttu sisään päärakennukseen, katsomaan siellä tapahtuvaa juhlallista toimitusta. Oli nyt näet morsiuskruunu tanssittava pois vasta vihityltä nuorikolta, ja vanhojen perinnäistapojen mukaisin menoin katsottava, kenelle vallasneitosista se oli joutuva, kuka heistä ensiksi oli morsiuspukuun puettava.
Tähän kruunutanssiin ottivat kaikki juhlavieraat osaa, niin vanhat kuin nuoretkin. Säkkipillien soidessa suoritettiin aluksi siro kävelytanssi läpi kaikkien huoneiden, joiden ovilla palkolliset, alustalaiset ja kyytimiehet suut ammollaan katselivat silkin sihinää ja samettipukujen komeutta. Itse vanha kuningaskin otti siihen karkeloon osaa, taluttaen käsipuolesta hilpeästi ja keveästi talon rouvaa, joka, vaikka jo olikin monen lapsen äiti, vielä oli nuorekas, kukkea nainen. Morsianta kuljetti kaikin säädetyin hovimenoin vanha valtaneuvos Svante Sture, joka nyt hänkin Kymijoelta oli tullut Turkuun juhlimaan, ja nuoren, norjan kuningattaren oli hento sulhasmies, Hannu Lepaan herra, saanut saatettavakseen tanssiin. Isäntä itse, Henrik Klaunpoika, oli tarttunut Kuitian mahtavan, harmaatukkaisen rouvan, Hebla Sparren, käteen, pitäen sitä komeasti koholla tanssin tahdissa. Näiden Suomen suurten sukujen, Flemingien ja Hornien, välillä oli pitkiä aikoja ollut usein kylläkin karsasta kilpailua ja kylmyyttä ja herätti tämä suloinen sovinto sen vuoksi sitä mieluisempaa huomiota. Sitten seurasi nuorempi väki keveästi sipsuttaen kruunutanssiin. Juhana prinssi talutti kuningattaren sisarta, Ebba Stenbockia. Tämä vasta noin 12-vuotias tyttö oli sisarensa mukana saapunut Suomeen vierailemaan ja kuului vielä lasten kirjoihin, samoin kuin prinssi Kaarlo ja prinsessa Cecilia, jotka myös olivat äitipuolensa mukana saapuneet isänsä luo Suomeen. Pitkä rivi suomalaista ja ruotsalaista aatelisnuorisoa seurasi parittain näitä ylhäisiä vieraita karkelossa, viimeisten joukossa myöskin Klaus Fleming, joka tapansa mukaisella ryminällä tulla touhusi rinnallaan Kaarina Hannuntytär, jonka hän, pitojen jo alettua, oli käynyt hakemassa pormestarin talosta häätoverikseen. Tämän oli Klaus-herra ihan uhmatakseen ja äitinsä tietämättä tehnyt vaimentaakseen niiden kielet, jotka Innamaan juhlien jälkeen olivat häntä pistelleet ja pilkanneet. Oli kuitenkin muutamia muitakin porvarillisia kutsuvieraina mukana näissä häissä ja morsiamelta kruunua tanssimassa.
Se oli kaunis karkelo. Syksy ja kevät, nuoruus ja vanhuus, siinä yhtyivät toisiinsa hilpeässä rattoisuudessa. Vanha kuningas ja nuori kuningatar kumarsivat vastakkain sattuessaan iloisesti nauraen toisilleen, leikkipuheet sinkoilivat ristikkäin, vanhain ja nuorten poskia koristi ilon ja innon puna.
Mutta tanssi kulki eteenpäin. Kierroksen tehtyään huoneiden läpi saapuivat karkelonpitäjät takaisin päätupaan ja siellä nyt sijoitettiin kaikki nuoret neitoset suuren piirin sisään, miesten kehän kiertäessä tätä kukkeata neitokerhoa. Sisäpiirin keskustaan asetetun morsiamen silmille oli sidottu liina, ja hänen oli nyt sokkona ojennettava kruununsa jollekin ympärillä olevista naimattomista naisista, jonka jälkeen miesten oli riennettävä tempaisemaan kukin omansa, jatkaakseen karkeloa vastakruunatun kunniaksi.
Mutta nyt syntyi juhlasalin sillalla pieni hämmennys. Sulhaspojat kiirehtivät liian hätäisesti parejaan hakemaan, ennenkuin uusi morsian oli kruunattukaan, siinä muodostui tuokioksi tungos ja sokon morsiamen kädestä, johon hälinän aikana joku oli koskenut, putosi kruunu maahan.