Yleinen hämmästys, melkein säikähdys, syntyi suuressa salissa.
— Huono enne!
— Jäävätkö neitosemme kaikki naimattomiksi!
— Kuinka, joutuiko joku vielä parittomaksikin!
Niin oli tapahtunut. Svante Sture oli nokkelasti ja sääntöjen mukaisesti vienyt morsiamen hänen sulhonsa käsiin ja Hannu Björninpoika vuorostaan kuningattaren hänen puolisonsa viereen. Siinä tapahtui siten eräitä parien vaihdoksia, ja kuinka olikaan, seisoi Klaus Fleming sillalla yksin, harmista ruskeaksi karahtaneena ja katsellen kiukkua säkenöivin silmin ympärilleen.
— Kuka kelvoton… rupesi hän vihapäissään ärjyilemään, miekkaansa tapaillen. — Tämä on häväistys, minä en kärsi pilkkaa… vaadin hyvitystä heti!
Enempää hän ei toki ehtinyt sadatella. Sillä hänen äitinsä ehti jo siihen ääreen ja sai hänet parilla viittauksella vaikenemaan. Hebla-rouva nosti samassa pudonneen kruunun lattialta, asetti sen nuoren Ebba Stenbockin päähän, joka myös siinä hälinässä oli jäänyt parittomaksi, ja talutti hänet poikansa luo, virkkaen:
— Tässä on parisi, Klaus, olepas siitä vaihdoksesta iloinen. Tämä kasvava kukkanen sopii sinun rinnallesi hyvin, hänellehän jo kruunukin joutui. Pidäpäs huolta, ettet sitä pariasi koskaan laske käsistäsi!
Näin koetti Hebla-rouva leikit en korjata sen hämmingin, joka oli morsiuskruunusta tanssittaessa tapahtunut. Mutta tapaus oli jo herättänyt kiusallista huomiota, kuiske kävi pitkin rivejä ja ovipieliä. Kaikki olivat ehtineet huomata Klaus-herran uhkaavat sanat ja liikkeet ja ymmärtäneet syynkin siihen.
Mitä siinä sitten oli tapahtunut?