— Hän unohtaa täällä ehtimiseen, mikä hänelle soveltuu. Minulle on kerrottu, että hän äskeisissä porvaripidoissakin meidän lähdettyämme kovaäänisesti räyhäsi… joku, joka oli häntä suututtanut, lienee poistunut sieltä pää kuhmuissa…
Niin, siitä oli Hebla-rouvakin, ikävä kyllä, kuullut ja kuullut syynkin siihen. Mutta hän ei tahtonut eikä voinut puolustautua.
— Ja nyt taas, jatkoi kuningas. — Te kuulette parastaikaa poikanne kovan äänen tuolta miesten tuvasta. Helposti hän voi tämänkin hääjuhlan turmella.
Hebla-rouva nousi puolittain loukkaantuneena, puolittain hätääntyneenä, ja virkkoi päättävästi, ollen lähdössä äänekkään poikansa luo:
— Me lähetämme hänet heti kotiin.
— Ei, hyvä rouva, virkkoi kuningas keskeyttäen. — Siitä ei olisi mitään apua, emmekä me suinkaan tahdo Erik Flemingin poikaa loukata. Me annamme hänelle päinvastoin erityisen tehtävän, kunniakkaan ja tärkeän tehtävän, itsenäisen päällikkötoimen.
— Hänelle, nuorukaiselle?
— Niin, siitä hän kyllä selviää. Olette siis yhtä mieltä kanssani?
Hebla-rouva nyökkäsi päätään, asian ymmärtäen.
— Hyvä, kutsukaa siis poikanne tänne, virkkoi kuningas rauhallisesti.