Tämä mies, joka niin yhtäkkiä ja pahaa aavistamatta oli joutunut Klaus Flemingin sapekkaan harmin uhriksi ja joka ei hänen otteestaan päässyt eteen eikä taakse, oli Martti Pietarinpoika, kuninkaan kirjuri ja airut. Naiset kaikkosivat loitommalle, miehiä ryhmittyi heidän ympärilleen. Martti katsoi aivan peljästyneenä vihansa vimmassa, suu vaahdossa, riehahtelevaa ylimystä ja huudahti:
— Mistä on kysymys?
— Mistä, sinä nulikka! Sinä olet ryhtynyt vehkeilemään minua vastaan ja kaiken tämän aiheuttanut…!
Nuoren junkkarin sameaan mieleen lie välähtänyt muisto, että hän muutamia päiviä sitten oli ivannut teinipoikaa samasta häpeästä, jota hän nyt itse kärsi, ja hänessä kyti hämärä tunne siitä, että Martti oli jotenkin juonillaan saattanut hänet satimeen. Hänen täytyi saada johonkin purkaa liian kukkuran sisunsa, tapasi silloin pahimmoiksi kirjuripahasen ja purki sen nyt tähän aseettomaan mieheen, ravistellen hentoa nuorukaista kuin vesaa karhunkäpälissään.
— Minkä olen aiheuttanut? — yritti Martti vieläkin sopertaa, mutta ei ehtinyt enempää, kun jo kiukustunut ylimys viskasi hänet permantoon, niin että huone kajahti, ja päästi sen voimanpurkauksen perästä karkean naurun.
Tämä jyrinä ja melu veti etuhuoneeseen yhä useampia häävieraita, jotka ällistyen katselivat rajua kohtausta, tietämättä, miten kirjuripoika oli Kuitian mahtavan junkkarin niin suututtanut. Eikä tiedä miten siinä olisi Martin käynytkään, ellei Juhana-prinssikin olisi samassa joutunut paikalle, jolloin Klaus-herran ote Martista ilman muuta heltisi. Sen sijaan leimahtivat ärtyneen ylimyksen vihertävät silmät nyt prinssiä kohden ja hän astui jo askeleen tätäkin vastaan… Mutta samassa hän hillitsi askeleensa ja huudahti vain käheästi:
— Minä tulen muistamaan tämän hetken. Nyt lähden!
Hän tempaisi turkkinsa, jonka talon palvelija oli hänelle Hebla-rouvan pyynnöstä jo hetki sitten tuonut, painoi karvalakin korvilleen ja syöksyi ulos. Huoneeseen keräytyneet häävieraat katsoivat ihmetellen poistuvaa nuorukaista ja sitten toisiaan; he eivät tästä sydäntymisestä ja syöksähdyksestä ymmärtäneet senkään vertaa kuin Juhana-prinssi ja Martti Pietarinpoika, jotka vaihtoivat silmäyksen ja hymähtivät.
Martti Pietarinpoikakin oli näet jo noussut lattialta ja kohentanut pukunsa. Ovella häntä kohdannut äkkihyökkäys oli hänet hetkeksi typerryttänyt ja saattanut hänet unohtamaan sen asian, jota varten hän nyt kiireellä ja kutsumattomana vieraana oli ratsastanut Turun linnasta Kankaisten häihin. Nyt hän taas sen muisti ja, ryhtymättä etuhuoneessa oleville kysyjille antamaan mitään vastauksia tai selityksiä, astui hän rohkeasti Kankaisten juhlasaliin ja sen permannon poikki, juhlapukuisten häävieraiden lomitse, suoraan Kustaa-kuninkaan eteen, jolle hän ojensi mukanaan tuomansa kirjeen.
* * * * *