Se kirje oli juurikaan saapunut Turun linnaan Viipurista ja Simo Tuomaanpoika oli, asian ytimen kuultuaan, viipymättä lähettänyt sen kuninkaalle kirjurin mukana, joka sen hänelle lukisi. Kuningas istui viinimalja edessään rauhallisesti tarinoiden Kankaisten isännän, Henrik Klaunpojan kanssa, joka juuri esitti kuninkaalle esikoisensa, 10-vuotiaan Kaarlon, vilkkaan ja viisaannäköisen pojan. Kuningas oli mitä herttaisimmalla tuulellaan, taputteli nuoren Hornin pehmoista tukkaa ja kyseli, mikä sankari tästä pojasta oli tuleva, eikä hän heti antanut Martin tuoman kirjeen itseään häiritä. Mutta kun Martti, luvan saatuaan, oli lukenut siitä pari alkuriviä, ponnahti vanha kuningas koholleen ja herttaisuuden piirteet olivat samalla hälvenneet hänen ryppyisiltä kasvoiltaan.
Vihollinen oli, niin kerrottiin kirjeessä, samottuaan tammikuun alkupuolella rajan yli Inkeristä, hyökännyt hirmuisella voimalla Viipuria vastaan. Viipurin väki oli kyllä yrittänyt vastarintaa kaupunkinsa edustalla, mutta sen oli ollut pakko peräytyä ylivoiman tieltä muuriensa suojaan. Tässä ottelussa otetut vangit olivat kertoneet, että vihollisella oli yli 50,000 miestä, joukko tykkejä ja piirityskoneita ja että hurjat tatarit kulkivat etujoukkoina hävittäen maata. Viipuri on nyt saarrettu, vain länteen on tie vielä auki.
— Viipuri saarrettu!
— Peräydytty ylivoiman tieltä!
Niin huudahtivat lähinnä seisovat ja salaman nopeudella levisi Martin tuoma tieto koko häärahvaaseen, jonka hilpeä mieliala yhdellä iskulla muuttui vakavaksi ja huolekkaaksi. Tanssi taukosi, täytetyt maljat jäivät koskematta. Sotaherrat kokoontuivat yhteen ryhmään kuninkaan ympärille ja muu väki kuunteli loitommalta heidän ensimmäisiä, hätäisiä neuvottelujaan.
Kuningas käski samassa valjastaa hevosensa ja pyysi turkkinsa ja kallokkaansa.
— Täällä me juhlimme, syömme ja juomme kuin viimeistä päivää, tietämätä, että maa on vaarassa ja kenties itsekin pian olemme merrassa!
— Vaikka ei niin vielä olisikaan, on asema joka tapauksessa perin arveluttava, vastasi Henrik Horn; hänenkin rauhallisille kasvoilleen oli nyt kohonnut huolekas ilme. Olihan venäläisten hyökkäystä Itä-Suomeen tosin tiedetty odottaa, mutta oli odotettu sellaista tavanmukaista partiomatkaa, jolla olisi hävitys ja ryöstö tarkoituksenaan, — nyt tuli tieto ilmeisestä, vakavasta valloitushankkeesta.
— Viipurissa tarvitaan nyt kiireesti apua, totesi Jaakko Heikinpoikakin, joka hyvin tunsi sikäläiset olot ja tarpeet.
Mutta kuningas kohotti äänensä: