Jo kahlaili siihen kuninkaan reen ympärille hovikunnan jäseniä, kalpeina ja vapisevina, kysellen korkeain henkilöiden vointia. Juhlaviinien huurut olivat äkkiä haihtuneet heidän päästään, he puhuivat katkonaisin, sammaltavin sanoin, huudahdellen:
— Tänä iltana on syntynyt uusi pyrstötähti, — mitähän nyt on tapahtunut tai tapahtuu?
— Ajetaan kirkkoon rukoilemaan?
— Siunatkaa itsenne, ihmiset! Niin siinä huokailtiin.
— Ajetaan linnaan, kuului silloin Henrik Klaunpojan tyyni, selvä ääni komentavan. Tiellä oli syntynyt ruuhka, perästä tulevat hevoset olivat korskahtaneet edellä ajavain rekiä vastaan, siten lisäten pelästystä, ja ajomiehet olivat vaipuneet aivan tylsään avuttomuuteen. Mutta Kankaisten herra komensi: — Edellä olevat ensiksi tielle, — jono liikkeelle linnaa kohti!
— Niin, saata minut linnaan, Henrik, sydämeni on käynyt heikoksi, valitti Kustaa vällyjensä välistä.
Vähitellen saatiin Kankaisten herran johdolla ruuhka selviämään ja jono lähti taas liikkumaan tuota oudon valoisaksi käynyttä lounaista ilmansuuntaa kohden. Siellä hohteli taivaalla edelleen peloittavana uusi tähti hehkuvan tulikehänsä ympäröimänä ja avaruus näytti edelleen palavan. Silmät tottuivat kuitenkin vähinerin tähän valoilmiöön, mutta entistä hillitympää oli nyt sentään häärahvaan ajelu ja äänettöminä tutisivat hienoiksi pyntätyt herrat ja naiset rekinahkainsa sisässä. Ainoastaan kulkusten kilinä ja kavioiden kopse kajahti valaistussa talviyössä.
Autio ja äänetön oli Turkukin, kun kuninkaallinen saattue vihdoin saapui sinne. Sen asukkaat olivat kai pelästyneinä painautuneet pirtteihinsä odottamaan, mitä kamalaa nyt tuleva oli. Mutta Aningaisten mäeltä, pohjoiseen vetävän tien varrelta, kajahti syvän hiljaisuuden keskitse raaka nauru — siellä näkyi miesjoukko hiihtävän.
Martti Pietarinpoika tunsi sen äänen, hän oli sen äsken kuullut yhtä uhkaavana ja raakana — se oli Klaus Flemingin sapekasta, sydäntynyttä naurua. Hän arvasi nuoren junkkarin heti kuninkaan käskystä lähteneen miesjoukon kanssa yön selkään matkalle, paetakseen turkulaisten ja hoviväen pistosanoja ja ilkkuvia silmänheittoja — hän siinä nyt lähtiessään naurulla tervehti Kankaisten pidoista kesken palaavaa häärahvasta.
Mutta reessä istuvat siunasivat itsensä uudelleen, raidon kääntyessä sillan korvasta linnaan päin.