Viipurista ei enää tullut mitään tietoja — arveltiin linnan jo olevan umpisaarroksissa, ellei se ollut jo antautunutkin —, ja ne välilliset tiedot ja huhut, joita Turkuun aika-ajoin idästä päin lennähti, eivät suinkaan olleet omiaan mieliä rauhoittamaan. Kerrottiin vihollisjoukkojen kulkevan ryöstelemässä kaukana Viipurin länsipuolella, jopa Savoa ja Hämettäkin myöten. Näissä vihollisparvissa oli julmia tatareja ja kalmukkeja, puoli-ihmisiä, jotka myrskypilvinä ajelivat pienillä ratsuillaan pitkin maakuntia polttaen ja hävittäen kaiken elämän edestään. Ne samoilivat, niin kerrottiin, talviteitä myöten sanomattomalla nopeudella: yö väliä, niin olivat jo ehtineet kirkolta kirkolle!
Näitä tietoja kertoilivat pian ne pelästyneet pakolaiset, aatelisrouvat lapsineen, voudit ja muut virkamiehet, jotka hätäisinä sisämaasta ajoivat Turkuun. He eivät kyllä olleet itse vihollisia nähneet, mutta he kertoivat niiden olevan vyörymässä länteen päin. Kylistä, jonne vihollinen jo oli saapunut, se oli ajanut asukkaat, niin miehet kuin naiset, vankeinaan Venäjälle.
Nämä tiedot, olivatpa ne sitten tosia tai huhuun perustuvia, kerrottiin kuninkaalle sitä mukaa kuin ne saapuivat, ja aste asteelta ne lisäsivät vanhan Kustaan mielenlevottomuutta. Hän hautoi niitä juttuja yöt päivät ja tuska ja hätä sai hänet yhä enemmän valtoihinsa. Ja vähitellen rupesi häntä taas myöskin hänen oma ja perheensä turvallisuus huolettamaan. Miksi olikaan hän lähettänyt pois omiakin vähiä henkivartioitaan Jaakko Heikinpojan mukana Viipuriin? Miksi oli annettu karsia Turun linnasta melkein kaikki sen tykit ja käsipyssytkin? Kuka takaa, etteivät nuo julmat kalmukit nopeilla ratsuillaan jonakin päivänä karauta Turkuun asti, — olisivathan ryssät tyhmiä, elleivät koettaisi kaapata Ruotsin kuningasta perheineen vangikseen!
Huh, kuinka vanhuksen päätä poltti, kun hän vaipui näihin mietteisiin, ja kuinka ylivoimaisiksi nuo ajatukset toisinaan saattoivat paisua…! Vangeiksi…? Siihenkö se erämaalaidan tietäjävelhokin äsken viittasi pyrstötähden merkkejä tulkitessaan?
Ei, ei, ne olivat turhia kauhunkuvia, sen tiesi kuningasvanhus itse, ja hän karkoitti ne kerran toisensa perästä luotaan. Mutta ne palasivat takaisin ja entistä kaameampina, varsinkin unettomina öinä, kun hän vuoteellaan vääntelihe ja pohti mielessään kaikkia ajateltavia mahdollisuuksia, — silloin hän käsitti nuo kuvitelmansa täysin aiheellisiksi ja päteviksi. Eikä hänen nuori puolisonsakaan kaikella lempeydellään silloin saanut hänen mieltään tyynnytetyksi.
Taas uuden pakolaissanoman saavuttua, joka kertoi tatarilaisten hävityksestä Hämeessä, kolmen, neljän päivämatkan päässä Turusta, kävi kuninkaalle mielensä levottomuus ylivoimaiseksi. Juhana-prinssi oli juuri ollut karhunmetsästyksellä sisämaassa ja ukko kuvitteli jo, että prinssi oli ehkä joutunut vihollisten kierrokseen. Ja miksei he muutkin minä päivänä tahansa? — Silloin Martti sai käskyn kutsua Henrik Hornin Kankaisista linnaan taaskin neuvottelemaan yhdessä kuninkaan ja hänen neuvostonsa kanssa uhkaavasta tilanteesta. Kuningattareenkin oli pelko jo tarttunut, hän, samoin kuin muut hovin rouvat, ikävöi jo hartaasti takaisin Ruotsiin, turvaan kaikilta kalmukeilta, ja se ikävä taas lisäsi yleistä levottomuutta.
Henrik Klaunpoika kuunteli kummissaan noita vanhan kuninkaan liioiteltuja kuvitelmia. Hän oli kyllä itsekin jonkun verran huolissaan venäläisjoukkojen liikkumisesta, sillä saattoivathan ne hävittäen hyökätä esimerkiksi Hattulaan asti, Jossa hänen vastanainut tyttärensä asui Lepaan kartanossa. Mutta Turkuun saakka! — Henrik herra arveli ne sellaiset jutut aluksi vain hovin naisten koti-ikävästä johtuviksi jaarituksiksi. Mutta kuningas hälvensi pian sen harhaluulon.
— Me emme voi täällä enää viipyä, ymmärrätkö, meidän täytyy palata Ruotsiin, tuskaili hän Hornille. Asema käy täällä vaaranalaiseksi, me emme saa antautua uhkapeliin.
Neuvosherrat koettivat rauhoittavasti selittää, että eihän ole toki tullut tietoa Viipurin kukistumisesta, joka niin monesti on ryssän hyökkäykset kestänyt; onhan sitäpaitsi puolustuslinja Kymijoellakin, — eihän vihollisen saapumisesta Turunmaahan missään tapauksessa vielä ainakaan ole pelkoa.
— Kuka sen takaa! virkkoi kuningas, joka omissa mietelmissään jo moneen kertaan oli nuo vastasyyt esittänyt ja kumonnut. — Vihollinen voi hyökätä tänne, sanokaamme viikon, kahden taikka kolmen perästä, — mitä voimia on meillä tässä talviluonnossa sitä torjuaksemme? Kouran täysi henkivartioita, sama määrä vanhoja, asekelvottomia linnannihtejä — niihin suomalaisiin nostoväkijoukkoihin, joita ehkä maakunnasta ehdittäisiin saada kokoon, emme paljoa luota. Satakunta tataria karauttaa vain tänne nopeilla ratsuillaan, laskettelee jäätä pitkin linnaan saakka, ja me olemme satimessa!