Levottomuuttaan jo kauan hiljakseen kärsinyt ja siitä rasittunut kuningas muuttui vallan hahmoltaan noita vaaroja neuvonantajilleen kuvaillessaan. Silmät vuosivat vettä, kasvojen lihakset nytkähtivät ja parta tärähti hänen puhuessaan ja toistellessaan:
— Meidän on matkustettava täältä Tukholmaan ja viipymättä!
— Nytkö talvikelillä? kysäisi Henrik Klaunpoika päätään pudistaen.
— Niin, olipa keli mikä tahansa! Henkemme on valtakunnalle kallis ja meillä on täällä kalleimpamme mukanamme.
— Miten voidaan nyt päästä Ahvenanmeren yli? ihmetteli Horn. — Se on jäässä, mutta kantaako jää kaikkialla?
— Siitä teidän on juuri minulle neuvot annettava ja tiedot hankittava, sitä varten olen teidät tänne kutsunut. Vai tahdotteko tahallanne saattaa meidät täällä onnettomuuteen?
— Siitä Jumala varjelkoon, huudahti Steen Leijonhufvud alamaisimmasti, — hän jo itsekin ikävöi hartaasti Ruotsiin. — Toimenpiteisiin kuninkaan paluumatkaa varten joko Ahvenanmeren yli tai Pohjanlahden ympäri on viipymättä ryhdyttävä.
Suomen herrat pudistelivat yhä päätään. Talvimatka kumpaa tietä tahansa on, vaivoista puhumattakaan, vanhalle, kivuloiselle kuninkaalle ilmeisesti vaarallisempi kuin viipyminen Turun suojatussa linnassa, sanoivat he. Se matka voi sitäpaitsi olla mahdotonkin. Mutta kuningas ei enää tahtonut tästä vastarinnasta eikä esitetyistä vastasyistä mitään tietää.
— Te suomalaiset olette aina "mahdottomat". Mutta enhän ole teiltä kysynytkään, onko minun tässä pussissa viivyttävä talvikausi vai ei, kysyn vain, kumpaa tietä meidän on matkustettava kotiin.
Vieläkin koetti Simo Tuomaanpoika kuvata kuninkaan ajatteleman matkan vaikeuksia. Ahvenanmaalta ei ole ketään jalkamiestäkään vielä tullut Turkuun, kuinka sellaisille matkoille voisi uskoa kuninkaan hengen? Rekimatka taas Pohjanlahden ympäri, joka on tavattoman pitkä ja vaivaloinen, vaatisi joka tapauksessa laajoja ennakkovalmistuksia, koska ei edes hevosiakaan ole siellä saatavissa…