— Ne ovat parantumattomani estelyjä, väitti Kustaa kiihtyen. — Pankaa miehet ottamaan selkoa matkaedellytyksistä, aukomaan teitä ja hankkimaan hevosia, toiset Ahvenanmaalle, toiset Pohjanmaalle!
— Se voidaan tehdä, mutta se vie kyllä aikansa huomautti Henrik Klaunpoika.
— Siksipä onkin siihen ryhdyttävä heti. Pankaa kerrankin vauhtia hitaisiin liikkeisiinne, te suomalaiset jukurit, toimikaa, — me emme jää talvikaudeksi tähän hiirenloukkuun!
Liikkeelle sai kuningas väet Turun linnassa yhtä tiukasti kuin syksyllä Viipurissa. Suksimiehiä lähetettiin saaristoon ottamaan selkoa jäämatkan mahdollisuuksista, toisia hiihti Satakunnan kautta Pohjanmaalle päin tiedustelemaan, oliko sieltä tänä talvena tietä auki, sekä kaiken varalta järjestämään kyytipaikkoja. Turkuun saapuneita matkamiehiä haettiin linnaan selittämään kuninkaalle sisämaan oloja ja ehtimiseen laitettiin airueita itään päin tiedustelemaan vihollisten liikkeitä.
Mutta viikkoja kului, ennenkuin nämä tiedustelut tuottivat tuloksia, ja vanhan kuninkaan kärsimättömyys ja tuska kasvoi sillävälin päivä päivältä. Martti sai joka aamu ratsastaa Kankaisiin kutsumaan Henrik Klaunpoikaa kuninkaan neuvotteluihin. Näissä ukko usein kiivastui, lähetti joskus suuttuneena pois arvossapitämänsä laamannin, kun tämä ei osannut hänelle neuvoa varmaa tietä, joka johtaisi hänet pois "umpikujasta", mutta kutsutti hänet seuraavana päivänä takaisin. Hänen omat aivonsa tekivät samalla väsymättömästi työtä, keksien yhä uusia suunnitelmia, mutta tarkemmin harkittuina ne olivat aina edellisiä epäkäytännöllisempinä hylättävät.
Eräänä päivänä kuningas kutsui myöskin piispa Agricolan näihin neuvotteluihinsa. Kuninkaan ja Mikael-mestarin välit olivat koko Kustaan Suomessa oleskelun ajan pysyneet kylmähköinä ja kankean virallisina. Vanhat kahnaukset tuntuivat edelleen ja Taivassalossa ilmitullut erimielisyys oli vielä lisäksi väljentänyt välejä. Mutta katuessaan katkerasti suostumistaan Inkerin sotaretkeen ja kärsiessään tämän vaaralliseksi käyneen sodan jatkumisesta oli Kustaa toisinaan muistanut, että hänen olisi sittenkin ollut noudatettava suomalaisten hengenmiesten varoittavaa sanaa ja heidän ilmaisemaansa rauhanaatetta. Ja tämä katuva muisto oli kääntänyt hänet suopeammaksi Agricolaa kohtaan, joka hänen kylmyytensä oli hyvällä palkinnut, saapuen muun muassa häntä lohduttamaan, kun hän pyrstötähden ilmestyttyä oli vallan sairastunut. Se on sittenkin ymmärtävä ja harkitseva mies, päätteli kuningas, hänestä voi olla hyötyä meille ahdistuksessamme.
Sinä päivänä, jolloin Mikael Agricola kutsuttiin linnaan neuvonpitoihin, oli Kustaa Vaasassa taas virinnyt uusi suunnitelma. Hän oli, aseman kireydestä ja Ruotsille epäsuotuisasta sodankäänteestä huolimatta, päättänyt uudelleen tarjota Venäjän suuriruhtinaalle rauhan kättä. Tätä aiettaan hän oli pitkin yötä hautonut ja harkinnut sen lopultakin toteuttamisen arvoiseksi. Ja Turun piispalle hän nyt sen vuoksi virkkoi tämän linnaan saavuttua:
— Sinä olet, mestari Mikael, rauhan mies; muistan aina, millä lämmöllä puhuit viimekesäistä hyökkäyssotaa vastaan. Meidän olisi silloin pitänyt sinua kuulla, mutta sotaiset maanmiehesi veivät meidät harhaan. Tahdotko nyt taas tehdä jotakin rakastamasi rauhan ja valtakunnan hyväksi?
— Siihen olen aina valmis, mikäli heikot voimani riittävät, vastasi piispa empimättä, vaikka ihmetellen, mitähän rauhan työtä kuningas nyt keskellä kireintä sotaa mahtoi häneltä odottaakaan.
— Olemme päättäneet tarjota Moskovan suuriruhtinaalle rauhaa ja olemme ajatelleet sinua yhdeksi tämän rauhan välittäjäksi, — Steen-herra saisi seurata toisena.