— Kuinka se olisi toteutettavissa, sotarintaman riehuessa valtakuntain välillä ja pitkin rajaa? kysyi piispa ihmeissään.
— Teidän olisi meidän lähettiläinämme pyrittävä suuriruhtinaan sotaväen päällikköjen luo Viipurin edustalle taikka missä he nyt ovat, — niin, se retki ei tietysti olisi vaaraton julmien tatarien sisämaassa temmeltäessä. Näille päälliköille teidän olisi esitettävä asianne ja pyydettävä päästä itsensä suuriruhtinaan luo.
— Tahdon tehdä kaikkeni rauhan puolesta, vakuutti Agricola vilpittömästi, — enkä arkaile henkeäni, jos se vain tarpeelliseksi harkitaan.
Kuningas katsoi hentoa piispaa pitkään. Noin ehdotonta valmiutta ja pelotonta uljuutta ei hän tuolta heikkoveriseltä hengenmieheltä olisi odottanut. Mutta saapuvilla olleet neuvosherrat puuttuivat nyt arvostelevasti itse kuninkaan suunnitelmaan ja osoittivat sen heti kestämättömäksi Sodan jatkuessa oli kyllä kirjeenvaihtoa tapahtunut kuninkaan ja suuriruhtinaan välillä, mutta siihen tsaarin viimeiseen, loukkaavaan kirjeeseen, jossa hän oli vaatinut kuningasta itseään puheilleen, ei viimemainittu ollut vastannut. Näin ollen ja kun venäläiset nähtävästi parastaikaa olivat kuumimmassa voitonhuumeessaan, olisi sopimatonta ja raukkamaista lähettää juuri nyt lähettiläitä heiltä rauhaa kerjäämään, jos sellainen matka vielä muuten kävisikin päinsä.
Kuningaskin myönsi nämä väitteet oikeutetuiksi, mutta ärähti juuri senvuoksi äkäisesti Henrik Klaunpojalle.
— Aina te lyötte rikki kaikki pelastumissuunnitelmani, keksimättä kertaakaan mitään omaa. Meidän pitäisi siis vain kiltisti odottaa täällä kuin karitsa iskijäänsä, yrittämättä edes mitään. Vai mitä neuvot meille, Henrik, tässä pälkähässä ja valtakunnan vaikeassa pulassa?
— En muuta kuin sitkeää maan puolustusta, henkensä hinnalla puolestamme taistelevain miestemme lujaa tukemista! Vihollinen on rohkeasti ja päättävästi torjuttava, vaikka sillä hetkellisesti olisi menestystäkin, onhan se niin monta kertaa ennenkin torjuttu tästä maasta.
— Se ei ole mikään neuvo silloin, kun jo perus pettää jalkojen alla, kun vihollinen parveilee pian ympärillämme, murisi kuningas melkein valittaen. — Me emme kestä tätä levottomuutta, meidän on yritettävä jotakin, tulkoonpa sitten vaikka raskaampikin rauha!
Piispa Agricola näki hikikarpaloiden helmeilevän kuninkaan miltei kaljuksi käyneellä päälaella, luki tuskaa ja toivottomuutta hänen raukeista silmistään, ja tahtoi kärsivää vanhusta edes jollakin tavoin rohkaista:
— Kenties olisi sentään syytä kirjeellä ensiksi tiedustella suuriruhtinaan rauhanhalua, kenties hän osoittautuisi taipuvaksi vastaanottamaan lähettiläämme, — olen siihen aina altis.