— Ei, sinne ei ole lähdettävä…!
Vanha kuningas vallan kauhistui ajatustakin, että hän perheineen olisi lähtenyt sinne laidattomille erämaantaipaleille, joutuakseen ryösteleväin partiolaisten saaliiksi, ja siunasi itseään, ettei toki ollut sitä yrittänyt. Mutta samassa hänelle selvisi, että nyt sekin viimeinen tie oli tukossa, että hän ei voinut lähteä mitään tietä pyrkimään Suomesta kotiinsa Ruotsiin.
— Me olemme siis lopullisesti täällä vankina! huudahti hän aivan läjään lyyhistyen ja hervotonna ristien kätensä. — Vankina tässä viheliäisessä maassa ja tässä linnaladossa, jolla ei ole puolustajiakaan!
Ja nojatuoliinsa vajonneena kuningas puhui edelleen hiljaa ja katkonaisesti:
— Vankina — sitähän se Sysikorven velho meille ennusti, ehkä hän loihtikin pakotiemme umpeen! Nyt suomalaisten vankina, jotka eivät yritä mitään meitä pelastaakseen, mutta pian kai julmien tatarien vankina, jotka ehkä jo huomenna Turun ympärillä parveilevat. Tällaiseen tilanteeseen te olette meidät saattaneet, — nautitteko nyt siitä!
Läsnäolevat herrat oivalsivat kuninkaan säikähdyksissään ja hetkellisesti heikontuneena laskevan suustaan näitä pehmoisia puheita, joita hän ei hiukan rauhallisemmalla mielellä varmasti koskaan päästäisi kieleltään. He koettivat sen vuoksi häntä lohduttaa, vakuuttaen, että olihan kuningas täällä ystäväinsä keskellä, jotka olivat valmiit häntä viime hengenvetoon puolustamaan, jos todella ilmestyisi sellainen vaara, jota jumalankiitos ei toistaiseksi ollut syytä pelätä.
— Ystäviä, millaisia ystäviä! huudahti vanhus katkerasti. — Ja montako teitäkään on —, sormilla ne on laskettu!
— Meitä on monta Suomessa ja hyviä ystäviänne, vastasi Mikael Agricola sydämellisesti. — Koko kansa…
Ja Henrik Klaunpoika lisäsi rauhoitellen:
— Olemme toimeenpanneet aseväen kirjoituksen. Me vedämme nämä talonpoikaiset joukot Turkuun kuninkaallista perhettä puolustamaan, ja ne tulevat taistelemaan sankareina…