— Nuo juropäät talonpojat, en voi heihin luottaa, huokaili sittenkin kuningas. — Muistan, kuinka he taittoivat aidanseipäitä Kymijoella, — onko meidät tosiaankin heidän armoilleen myyty tässä umpisolassa!
Mutta niin vähän kuin kuningas luottikin suomalaiseen talonpoikaiseen nostoväkeen, tarrasi hän nyt taas kuitenkin kiinni Henrik Klaunpojan tarjoukseen koota kiireellä puolustusväkeä Turkuun. Ja ryhtyessään sitä päätöstään toteuttamaan ukko jälleen hieman elpyi. Linnan miehet saivat taas tarpeekseen tointa ja kirjurit samaan aikaan kiirettä valmistaakseen pikaisia käskykirjeitä ja laatiakseen tsaarille lähetettävän kirjeen. Mutta synkkänä hahmoltaan kuningas itse käveli linnan huoneissa, levittäen levottomuuttaan ja pelkoaan seurueeseensakin, perheeseensä ja nuoreen kuningattareenkin, joka turhaan koetti häntä lempeydellään viihdyttää, vaikka hän itsekin yksin ollen vavahteli…
Piispa Mikael Agricola ja laamanni Henrik Klaunpoika Horn kävelivät sinä päivänä yhdessä kuninkaan neuvottelusta Turun linnasta kaupunkiin päin. Oli raitis, kaunis talvipäivä, aurinko kirkasti lumisen luonnon, tie oli kovaksi poljettu jäällä — he antoivat kyytimiehensä ajaa hevoset edeltä ja tarinoivat vilkkaasti kävellessään. He olivat näet vanhoja hyviä tuttavia jo kaukaisilta ajoilta. Henrik Horn oli kyllä piispaa muutamia vuosia nuorempi — Agricola oli ollut hänen opettajanaankin Turun teinikoulussa, joihin muistoihin juuri heidän ystävyytensä perustui. Sen jälkeen he olivat miehinä usein joutuneet rinnakkain toimimaan, ollen molemmat alallaan maan ylimpiä luottamusmiehiä. Näin he olivat oppineet toisiaan kunnioittamaan ja usein kyllä toisilleen suoraan lausumaan sellaisetkin ajatukset, joita he eivät muille olisi lausuneet.
— Muistatko, mestari Mikael, sen ajan, jolloin Kustaa Vaasa ensi kerran kävi Suomessa? kysyi rehevä Henrik Horn hennommalta rinnallaan-astujalta. — Minä olin teinikoulussa silloin, tuosta sillalta häntä katselimme.
— Muistan hyvin, vastasi Agricola, — siitä on nyt aikaa noin seitsemänkolmatta vuotta. Pietari Särkilahti oli äsken kuollut, me, hänen oppilaansa olimme masennuksissa. Maassa oli suuri köyhyys kaiken hävityksen jälkeen. Silloin tuli hän, Kustaa Vaasa, jonka nimi oli kaikkien huulilla…
— Sankari, maansa uljas pelastaja, monien vihollistensa voittaja…
— Puhdistetun opin tienraivaaja, uuden ajan mies… Mikä ihastus ja riemu niin kirkon kuin maallikkomiesten mielissä!
He pysäyttivät molemmat siihen nuo innostuneet, kauniit muistonsa, seisahtuivat tielle vastakkain, katsahtivat toisiinsa ja hymähtivät. Ja Henrik herra virkkoi:
— Te tahdotte kysyä, piispa, mitä on nykyisessä kuninkaassamme, josta äsken erosimme, jäljellä siitä entisestä…?
— Niinkuin tekin, vastasi piispa. — On, paljon on toki jäljellä. Hän on sama maansa pelastaja, vaikka nyt jo vanha. Ja onhan ukossa vielä samaa toimintatarmoakin, samaa käskijää, samaa epäilijää, — ainakin meihin suomalaisiin nähden…