— Mutta se silloinen varma, vuorenluja itseluottamus, horjumaton usko asiaansa, rohkea päättäväisyys ja pelkäämättömyys…?
— Raskas työpäivä, vuosien taakka, Henrik Klaunpoika, se ei ole jättämättä jälkiään sellaisella paikalla, missä Kustaa Vaasan on ollut seistävä, se kuluttaa kyllä vähitellen ruumiin jos hengenkin voimat. — Näin puhui piispa koettaen, kuten aina, ymmärtää ja parhain päin selittää kaikki asiat.
— Niin, niin, vastasi laamanni. — Mutta sääli on nähdä näin kauniin voiman raunioituvan. Vai luuletteko, piispa Agricola, että Kustaa Vaasa kotonaan Ruotsissakin on näin levoton ja miehuuton, että hän sielläkin esiintyy, kuinka sanoisin, näin vähän kuninkaallisena?
— En, en ole sellaista koskaan kuullut. Hän valittaakin, että tämä Suomen luonto ja ilma vaikuttaa häneen heikontavasti, että oleskelu täällä tuottaa hänelle tuskaa ja kärsimyksiä, rauhattomuutta, unettomuutta…
— Pelkoa, sanokaamme se suoraan! Syy on siinä, että hän ei meitä suomalaisia rakasta eikä meihin suomalaisiin luota.
Mikael Agricola katsahti melkein ihaillen kävelytoveriinsa. Olisiko hän itse sittenkin ollut väärässä Eerikki Härkäpään kanssa väitellessään, löytyisikö kuitenkin Suomen ylimystenkin joukosta miehiä, jotka ajattelivat täysin suomalaisittain? Henrik Hornin viime sanat, joista vilahti esiin suomalaista yhteistunnetta, toivat omituisen, riemastuttavan laineen hänen mieleensä ja hän vastasi melkein iloisesti:
— Juuri niin, meitä suomalaisia ei hän ymmärrä eikä siis rakastakaan, ja kärsii siitä itse enemmän kuin me.
— Olisi parempi, jatkoi Henrik-herra, jos hän todella pääsisi täältä Ruotsiin lähtemään, — meidän ei olisi syytä häntä pidätellä, kun vain matka olisi mahdollinen. Silloin selviäisimme kyllä sodastakin, silloin järjestyisivät asiamme. Mutta meidän on tietysti koetettava palvella häntä täälläkin ja tehtävä voitavamme hänen hyväkseen.
Herrat olivat näin vanhoina ystävinä tarinoiden ehtineet raatihuoneen torille, missä heidän tiensä erosivat, piispan kirkon luona olevaan Pyhän Lauritsan pappilaan, Henrik-herran luostarikorttelissa kohoavaan, vanhaan, komeaan, äsken korjattuun kivitaloonsa, Kankaisten taloon. Ymmärtäen toisensa entistä paremmin he siinä toisilleen kättä ojensivat.