Martti Pietarinpoika oli määrätty kuninkaan airuena, venäläistulkki mukanaan, viemään Kustaa-kuninkaan Moskovan suuriruhtinaalle laatima kirje Viipuriin tai muualle, missä tapaisi venäläisarmeijan päällikön. Kuningas ei näet ollut luopunut tästä tuumastaan. Se oli hänestä ainoa keino selviytyä siedettävällä tavalla sodasta. Nuoren airuen piti joutua matkalle, niin pian kuin kaikki tarpeelliset valtakirjat ja turvakirjat olivat valmiit ja käännetyt.
Martille näin uskottu tehtävä oli sekä vaikea että vaaranalainen. Kukaan ei edes tiennyt, minne asti hänen tuli matkustaa. Hurjia vihollisparvia samoili ryöstellen sisämaassa; mitäpä varmuutta siitä olisi, että ne pitäisivät missään arvossa viholliskuninkaan lähettiläsvaltuuksia, — kirjeenviejäin henki ja vapaus ei ollut tosiaankaan isohintainen. Mutta se tehtävä oli nuorelle miehelle kunniakas luottamustoimi, hyvä porrasaskel, ja empimättä sen Martti vastaanotti. Olipa huolissaan huokaileva kuningas hänelle tästä matkasta, jos hän sen menestyksellä suorittaisi, luvannut hyvän palkinnonkin, mikäpä häntä, orpopoikaa, silloin pidätteli!
Ei ollut enää Kerttukaan pidättelemässä. Kohta Innamaan häiden jälkeen olivat tytön vanhemmat lähettäneet hänet johonkin maalle sukulaisiin, kun eivät kärsimänsä kolauksen jälkeen tahtoneet pitää häntä Turussa toisten naisten pilkkana. Siksi Martti ei ollut tuon merkillisen illan jälkeen tyttöään tavannut eikä käynyt vanhassa teiniasunnossaankaan, ja Kyrölän katkeroituneen emännän viittauksista päättäen hänellä ei ollut enää sinne asiaakaan. Matalaksi oli siitä painunut Martin äsken vapautunut mieli ja siksi lähti hän nyt kernaasti maailmalle.
Mutta eräänä helmikuun päivänä, juuri lähtöään odotellessaan, hän yhtäkkiä tyttönsä tapasi. Turussa vietettiin silloin suuria hautajaisia. Kaupungin entinen pormestari ja vuosikymmenien aikana edustavin toimimies oli kuollut ja vaikka tämä vanhus oli kuollut virattomana ja köyhänä, oli koko kaupunki häntä kuitenkin maahan saattamassa. Pormestarivainaja, Pietari von Åken, oli näet merkinnyt Turun kaupungille paljon niihin aikoihin, jolloin siellä saksalainen aines, mihin kansallisuuteen Pietarikin kuului, oli ollut määräävänä ja jolloin kaupungissa vielä oli jäljellä sen entistä loistoa, vireyttä ja rikkautta. Tämä saksalaisuus oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten lyönyt leimansa Turun oloihin, sen puhekieleen, sen tapoihin ja elämään, suurin osa porvaristoa oli saksalaista. Mutta silloin tuli taiteaika, hansalaissota, kauppasota. Kustaa Vaasa oli silloin järjestelmällisesti ruvennut kitkemään Hansa-liiton liikaa vaikutusta pois valtakunnastaan, olipa siinä aika-ajoin menetellyt hyvinkin kovakouraisesti. Siten oli pari, kolme vuosikymmentä sitten saksalaiset Turustakin suurelta osalta ajettu tai muuttaneet pois, ja ne, jotka olivat sinne kiinnikasvaneina vielä jääneet, olivat olleet monenlaisten rettelöjen ja verotusten alaisia ja menettäneet entisen asemansa yhteiskunnassa. Niin oli käynyt Pietari von Åkeninkin, jolta vietiin sekä virka että varat, jota aika-ajoin linnan tyrmissäkin istutettiin, mutta joka siitä huolimatta, lahjakkaana ja toimitarmoisena miehenä, pysyi kauan kaupunkinsa etunenässä ja nautti sen kunnioitusta.
Nyt oli vanhus kuollut. Ja vaikka hän kuolikin syrjäytettynä, olivat turkulaiset kiintyneet tähän menneen loistoajan edustajaansa niin syvillä kiitollisuuden, rakkauden ja kunnioituksen siteillä, että he kaikella entisajan komeudella saapuivat hänelle viimeisiä jäähyväisiään lausumaan tuomiokirkon viereiselle hautausmaalle, missä piispa hänen ruumiinsa siunasi. Tiedettiinpä, että Kustaa-kuningaskin oli jo siksi heltynyt tätä ennen vainoamaansa suurporvaria kohtaan, että antoi poikansa Juhanan edustajanaan ottaa osaa pormestarivainajan hautajaissaattoon. Tämä kuninkaallinen edustus taas vuorostaan lisäsi tilaisuuden juhlallisuutta.
Juhana-prinssin seuralaisena tuli Marttikin nyt olleeksi mukana näissä suurissa hautajaisissa. Hän sai siellä nähdä, kuinka prinssi reippaalla ja kansanomaisella esiintymisellään yhä enemmän voitti puolelleen turkulaisten sydämet. Juhana oli viime aikoina liikkunut paljon porvarienkin piireissä ja pidoissa, olihan häntä sinnepäin erityinen vetovoimakin nykimässä. Jo se raskas, ärtyinen mieliala, joka kuninkaan kärsimättömyyden vuoksi vallitsi linnassa, ajoi hänet hakemaan huvituksia sen ulkopuolelta. Hän pani toimeen rekiretkiä läheisten aatelisten tiloille, rakensi Aurajoen rannalle kelkkamäkiä, joihin kutsui Turun nuorisoa huvittelemaan, ja pani illan tullen toimeen karkeloja, joissa hän joskus itsekin soitteli luuttua. Turkulaiset olivat aivan haltioituneet tästä nuoresta prinssistä, joka oli tuonut hovin hienoudet ja ilot heitä niin lähelle.
Hautajaisten päätyttyä ympäröivät turkulaiset taas suosikkinsa, joka hilpeästi tarinoi heidän kanssaan, ja tässä piirittäjäjoukossa keksi Martti yhtäkkiä Kerttunsa siniset silmät, joiden hän huomasi häntä kohden pälyvän. Hän riensi puhuttelemaan tyttöään, joka hyvänä ystävänä häntä tervehtikin, kertoen äsken palanneensa maalta ja kysyen, miksi Martti ei ollut heillä käynyt.
— En tiennyt sinun palanneen, enkä tiennyt, odotitko minua tulevaksi.
— Etkö muista enää tietä Aningaisiin? veisteli tyttö ikäänkuin nuhtelevasti.
— Muistan… tulen sinne kohta kanssasi, jos tahdot. Tulen jäähyväisille, minun on lähdettävä pitkälle matkalle.