Omin lupinsa siinä Martti toimi, — olisihan hänen pysähtelemättä pitänyt rientää tsaarin kirjettä viemään —, mutta hän tunsi kuninkaan tietojenjanon sekä rajattoman levottomuuden ja teki päätöksensä siihen luottaen. Viipymättä valjasti hän vain hetkisen levänneen hevosensa, herätti jo nukkuneen matkatoverinsa, joka unen pöpperössä ollen vasta kotvan kuluttua tajusi, mistä oli kysymys, ja ajoi hänen kanssaan heti yötä myöten äskeisiä jälkiään takaisin Hämeenlinnaan. Siellä kertoi hän lyhyesti asian linnanherralle, Herman Flemingille, sai tältä kannatuksen hankkeelleen ja jätti sinne velttoluontoisen tulkkitoverinsa odottamaan. Tuota pikaa hän vaihtoi itselleen linnan tallista uuden hevosen, nosti rekeensä suksetkin kaiken varalta ja lähti levähtämättä, yhä yötä myöten, ajamaan entistä, yksitoikkoista taivaltaan Turkuun päin minkä vain hevosen kavioista pääsi… Hän oli torkkunut reessä raskasmielisenä koko tulomatkan, nyt hän jaksoi ilomielellä pari yötä reessään valvoakin. Mutta suksilla hän sittenkin eräänä aamuna, yön hiihdettyään, saapui Turkuun, laskien sisään Hämeenportista. Hidasta ja vaivaloista oli saada majapaikoista vaihtohevosia, eikä hän malttanut jäädä niihin syöttämään eikä odottamaan. Hän oli sen vuoksi jättänyt rekensä ja hevosensa muutamaan kestitaloon ja noussut suksilleen. Keli oli kuitenkin raskas suksillakin kulkea eikä siihen nuori teini ollut tänä talvena harjaantunut. Niin hän olikin nyt perille tullessaan melkein yhtä uupuneessa kunnossa kuin hänen Vanajaan jäänyt ammattitoverinsa, mutta sisäinen into häntä pakotti pysähtelemättä painamaan eteenpäin.
* * * * *
Jo aamuhämärissä olivat Turun ja sen ympäristön arvohenkilöt saapuneet linnaan hyvästelemään ja matkalle saattamaan kuningasta, jonka nyt oli määrä lähteä Suomen mantereelta. Siellä olivat, lähtöaamiaista haukattaessa, siten läsnä Turun piispa tuomioherroineen, Henrik Klaunpoika Horn, kaupungin pormestari ja muutamat muut, toivottaen kuninkaalle ja Juhana-prinssille onnellista matkaa ja pikaista paluuta turvallisempiin oloihin. Mutta siitä paluustaan kuningas ei luvannut mitään varmaa, hän ajatteli vain lähtöään. — Pelkäämme, että meidän olisi tänne raskasta palata, vaikka suuriruhtinas pyynnöstämme suostuisikin rauhaan ja kutsuisi joukkonsa maasta pois. Sillä millainen on täällä silloin todennäköisesti tilanne? Armeijamme päällikköineen tuhottu tai vangittu, linnamme ja kaupunkimme hävitetyt — lisäisikö se kaikki tähänastisia ilojamme tässä maassa!
— Emmehän tiedä vielä sotaväkemme kohtalosta mitään, vastasi Henrik Horn rauhoitellen. — Sen on ollut taisteltava vaikeissa oloissa, ja vähän olemme sitä voineet auttaa, mutta… — Mutta miksi eivät olisi meille tänne edes tietoja toimittaneet, jos ovat puolensa pitäneet? murahti kuningas melkein suuttuneena. Voiko se olla sitä parantumatonta suomalaista saamattomuutta… ei, tietysti on kaikki menetetty, tuskin lie henkiin jäänyt yhtään, joka meille suruviestinkään toisi. Kai sen venäläiset itse tuovat… Kuningas oli kadottanut kaiken toivonsa ja hän oli lopen kyllästynyt koko tähän maahan, jota hän nimittikin valtakuntansa onnettomaksi kolkaksi, surun lapseksi. Ja hän syytteli siitä edelleen suomalaisia itseään. Itsehän olivat he nyt kaikin mokomin tahtoneet sotaa… mutta sen he saavat pyytämättä niskaansa yhä uudestaan… saadaanko tässä maassa koskaan pystyyn mitään säännöllistä, rauhallista kehitystä, sitä hän enää tuskin uskoi.
Suomalaiset eivät ruvenneet siihen vastaamalla ärsyttämään kuninkaan mieltä, surunvoittoisesti vain silmäilivät piispa Mikael ja Henrik Horn toisiaan — he tunsivat toistensa ajatukset. Mutta Juhana-prinssi oli, vaikkei ollut iloisimmillaan hänkään, toivehikkaampi. Sodan hävitysten jälkeenhän on rakentava työ sitä tarpeellisempaa, lausui hän, ja siinä tahtoi hänkin mielellään olla mukana.
— Tuleeko siitä rakennusta ihmisten asuttavaksi, epäili kuningas. — Minusta täällä on sellainen kuolon hiljaisuus, joka ei ennusta muun kuin hautuumaiden rakentamista. Rakentakaamme, poikani, siellä, missä elämää voi syntyä! Näissä mielialoissa teki Kustaa-kuningas lähtöä Suomen mantereelta, — taikka valmistausi pakoon, minkä hän itse myönsi. Reet odottivat matkavalmiina pihalla, hän siemaisi pikarinsa loppuun ja kutsui hovipalvelijaansa vetämään hänen jalkoihinsa suuria poronnahkakallokkaita.
Silloin kuului rymyä rappusista ja kenellekään ennakolta ilmoittamatta ryntäsi Martti Pietarinpoika kokoontuneiden herrain ruokahuoneeseen, torvesi sinne lumisena, hikisenä, posket kalpeina rasituksesta ja silmät pullollaan viimeisistä hiihtoponnistuksista.
— Sinäkö, pahan ilman lintu, siihen vielä vihoviimeiseksi ilmestyt! huudahti kuningas kirjuriairuensa tuntiessaan. Hän oli noussut seisomaan airuen saapuessa ja tapaili nyt pöytää tuekseen, jatkaen: — Et siis päässyt Viipurin lähettyvillekään, ryssät palauttivat sinut jo matkalta, niinkö? Ja lähestyvät tänne kintereilläsi, niinkö?
— Eivät palauttaneet ryssät, palasin itse…
— Jättäen tehtäväsi suorittamatta, — se on juuri teidän tapaistanne!