— Tyhjä — ja ilman taistelua? kummasteli kuningas.
— Niin. Ja piirittäjät pakomatkalla, airut oli itse ollut heitä takaa-ajamassa.
Sehän oli satua, mutta kuitenkin ilmeisesti totta! Kuningas istui nojatuolissaan suloisen turtumuksen valtaamana ja kuunteli airuensa kertomusta kuin ihanaa unta. Tämä on salaperäinen maa, tuumi hän itsekseen, noilla salaperäisillä suomalaisilla lienee sittenkin joitakin yliluonnollisia kykyjä, heidän noitansa ja velhonsa eivät liene sittenkään pelkkiä petkuttavia poppamiehiä. Sillä täällä tapahtuu tuon tuostakin jos jotakin merkillistä — ja aina kun kaikki on hukassa. Eikö sama Viipuri vapautunut jokseenkin samalla tavalla Knut Possen aikoihin, eikö pässi kerran pelastanut heille Savon uuden linnan!
Hän käännähti yhtäkkiä piispa Agricolan puoleen:
— Uskotko sinä, mestari Mikael, tuota heinäjuttua?
— Suoraan sanoen, en, vastasi piispa hymähtäen.
— Siinä on siis kuitenkin ollut muita voimia mukana! Minkälaisia?
— Enhän ole sotataitaja, vastasi piispa nyt vakavammin. — Mutta eiköhän siinä ole ollut ratkaisevana miesten voima, puolustajain sitkeys ja uljuus ja horjumaton usko voittoonsa…
Kuningas vaikeni. Tätä tunnustusta hän ei ollut valmis noin rentonaan antamaan suomalaisista, joita Viipurin puolustajat melkein yksinomaan olivat ja joihin hän ei paljonkaan luottanut. Hän pyörähti nyt Henrik Klaunpojan puoleen:
— Ehkä loppuivat vihollisilta ruokavarat, maakunta oli tyhjäksi ryöstetty?