Pitkä matka oli siten Martilla, joka juuri, väsymykseensä nääntymäisillään, oli matkalta palannut, taas edessään, mutta hän ei sitä säikkynyt. Eikä hän, istuttuaan tuon keskustelun ajan kuninkaan ateriahuoneessa ja itsekin ruokaa saatuaan, enää väsymystä tuntenutkaan; kaikki näytti hänestä taas toivehikkaalta, iloinen onni pulpahteli hänen rinnassaan. Ja kun linnan väki päivemmällä hankkiusi tuomiokirkkoon, johon ainoata jäljelle jäänyttä kelloa soittamalla Turun asujamisto oli kutsuttu koolle, lähti hänkin mukaan. Kulkuset kilahtivat hänestä taas tänään kirkkaasti ja iloisesti, kun linnasta kirkkoon ajettiin pitkässä saattueessa, jonka ensimäisessä, suuressa saanireessä rinnakkain istuivat vanha kuningas ja nuori prinssi. Väkeä tulvi kirkolle joka taholta, sinne ajelivat aateliset maatiloiltaan korskuvilla oriillaan ja heidän tieltään syrjäytyivät hankeen turkulaiset käsityöläiset ja pikkuporvarit, jotka olivat ottaneet itselleen vapaan päivän. Sillä kaikkialle oli jo Martin tuoma ilosanoma ennättänyt levitä, ja hänestä tuntui, siinä pystypäisenä linnan reessä ajaessaan, että kaikki jo tiesivät juuri hänen tuoneen heille tuon suuren sanoman.

Kirkossa soivat urut pehmoisesti ja hartaasti. Niitä oli Martista tänään leppoisa, autuas kuunnella, niiden sävelet ikäänkuin säestivät hänen oman mielensä ailahduksia. Hänestä tuntui, vaikkei hän sitä osannut itselleen tarkemmin selittää, että nyt oli hänellekin, niinkuin koko maalle, taas onnen päivä alkanut, nyt hän kaikista vaikeuksista huolimatta saattoi käydä toteuttamaan sydämensä kaihoisaa onnenkaipuuta, luoda itselleen oman kodin, jossa emäntänä häärii valkotukkainen, ilosilmä tyttö…

Hän näki piispan kaikkien tuomioherrainsa ympäröimänä astuvan alttarille ja kiitosvirsi alkoi. Ja urut säestivät sitä hempeästi ja hartaasti, säestäen samalla edelleen sointuvasti hänen omiakin ajatuksiaan ja mielialojaan.

Väsyneen airuen pää vaipui niissä onnen mietteissä vähitellen rintaa vastaan. Kauan valvonut mies nukahti suloisesti kirkon penkkiin.

XXIII

Kevään viimeisiä hankia pitkin hiihteli kolme miestä sitä laajaa saloa, joka erotti Hämeen pohjoisen, vakinaisen latva-asutuksen savolaisten, Savilahden rintamaista. Kulkien koillisesta päin, Savon uudesta linnasta, olivat he nopeasti samonneet suurten selkien poikki ja ehättivät nyt, yökylmiä hyväkseen käyttäen, korven halki Vahvajärven Juuritaipaleen uutiskylään, ennenkuin keli kokonaan loppuisi. Sillä tänne oli miesten, joiden matka kyllä oli vielä kauemmas lounaaseen, nyt jäätävä odottamaan jäitten lähtöä, siitä he olivat jo täysin selvillä.

Mutta sellainen odotus juuri tässä salokylässä sisältyikin sen nuoren hiihtäjän ohjelmaan, joka oppaan laduissa ponteissaan puski, — hän oli tuttavamme entinen turunteini ja nykyinen kuninkaankirjuri, Martti Pietarinpoika Silta. Martti se näet nyt tulkkineen palasi Itä-Suomen pitkältä kiertomatkaltaan sisämaan suurien metsien halki kaukaista Turunmaata kohti. Martti oli päättänyt tällä matkallaan vierailla muutamia päiviä sukunsa kotikylässä erämaan laidassa ja kiirehti nyt sinne heimonsa asuinmaille, Sillantaipaleelle, joka seutu hänen mielikuvituksessaan niin usein oli houkuttelevana kangastanut, mutta jota hän ei koskaan ollut nähnyt.

Nämä olivat nyt siis niitä korpia, joiden omistamisesta hänen esi-isänsä niin kauan ja katkerasti olivat saaneet taistella idempää, savolaista asutusta vastaan ja joita he olivat usein verelläänkin kostuttaneet, — niin mietti Martti samoillessaan noita laidattomia metsiä ja suomaita. — Olisihan täällä luullut olevan tilaa molemmillekin heimoille asua sovinnossa, kaataa kaskia ja pyytää riistaa ja kalaa, ja olisihan sitä vieläkin. On järvenrantaa, on halmelehtoja laajemmallekin väestölle. Kuluuhan tässä päiväkausia matkalla molempain asutusten välillä, ovathan nämä korvet niin koskemattomat, kuin ei niissä koskaan olisi edes pyyntimiehen jalka, saatikka sitten sydäntyneen partiomiehen suksi käynyt. Eiköhän mahtane se kaukainen "ukko ruunu" sittenkin erehtyä, kun rupeaa jakelemaan näiltä laidattomilta saloilta toiselle heimolle toisen takamaita — tilaahan olisi sekä asutusta että eränkäyntiä varten molemmille!

Näin Martti päätteli katkoessaan laajaa taivaltaan taikka levätessään päiväsydännä nuotion ääressä humajavassa hongikossa, jatkaakseen taas yötä myöten hiihtoaan. Ja hän koetti turhaan mielessään kuvitella, miten heimojen väliset intohimot näillä rauhallisilla erämailla olivat saattaneet leimahtaa sellaisiin liekkeihin, kuin isävainaja hänelle oli kertonut.

Mutta niistä kaukaisen menneisyyden kuvitelmista palasivat hiihtäjän mietteet taas nykyaikaan ja hänen omiin, lähimpiin tehtäviinsä. Martti oli kunnialla suorittanut kaikki kuninkaan hänelle uskomat tehtävät. Hän oli, jätettyään äsken piirityksestä ja ahdistuksesta vapautuneeseen Viipuriin, jota Suomen sotajoukko yhä valppaasti vartioi, kuninkaan kirjeet, ajanut järviteitä myöten Sydän-Savoon, yksinäiseen, jylhään Olavinlinnaan, missä hän tapasi vanhan, ontuvan linnanherran Kustaa Fincken. Mutta hänen oli sieltäkin vielä ollut suksilla tehtävä retki itään päin, rajalle, missä nuori Klaus Eerikinpoika Fleming komensi rajavartiostoksi kokoamiansa suksimiehiä ja missä hänen tälle tuittupäiselle tuttavalleen oli jätettävä kuninkaan käskykirje. Nuori Klaus olikin toimella ja tarmolla suorittanut sotaretkensä tällä kulmalla. Hän oli karkoittanut Savoa ryöstelevät rajantakaiset, oli tuhonnut verisissä kahakoissa pienempiä, venäläisiä partiojoukkoja ja ajanut niihin niin silmittömän pelon, etteivät ne sen koommin yrittäneetkään hävitysretkilleen. Olipa Klaus-herra, näitä vainolaisia häädellessään, tehnyt hyökkäyksen Venäjänkin puoleiseen Karjalaan, jopa niin tarmokkaan, että Käkisalmen linnaväen, joka sekin oli lähtenyt Viipuria piirittämään, oli kiireellä täytynyt sieltä palata omaa "Korelaansa" puolustamaan. Nyt oli nuori suksipäällikkö, Martin saapuessa hänen rajaleirilleen, juuri aikeissa uudelleen ja vielä laajemmin rynnätä Venäjän puolelle, ja hän kiroili synkästi sekä sanantuojaa että hänen tuomaansa kuninkaankirjettä, joka sen esti. Mutta kuninkaan käskyä oli kuitenkin toteltava, uusi retki jäi tekemättä.