Tuossahan asteli juuri Klaus Fleming kannuksiaan kilistäen ylimysten parvessa. Mutta eipä ollut nyt nuori Kuitian junkkarikaan kovin voitonvarman näköinen; hän vältti ilmeisesti sitä seuraa, missä Juhana-prinssi tarinoi ja hänen katseensa näyttivät kiukkuisilta, kun hän sinnepäin silmäili… Tuossa sisukkaassa nuorukaisessa kytee siis ilmeisesti vielä se talvinen kauna prinssiä kohtaan, päätteli Martti mielessään, sama sappi, joka hänessä kuohahti Kankaisten häissä. Hän kantaa kyllä salavihaa herttuaakin kohtaan, joka hänet silloin, naissuosiosta kilpailtaessa, löi laudalta ja teki hänestä turkulaisten pilkanesineen, — sellaista sisua moinen isku polttaa kauan ja syvältä! Mutta Juhana-prinssi itsekin näytti tänään perin levottomalta ja alakuloiselta… onko hänellä jo tieto toiveittensa pettämisestä…?
Taas prinssi lähti ilmeisesti huolestuneena suurtuvasta piispan työhuoneeseen isänsä luo. Taas siellä kotvanen viivyttiin… ehkä taisteltiin siellä nyt viime taistelu kuninkaan sitkeitä epäilyksiä vastaan, jotka Marttikin hyvin tunsi, — voittaako siellä lopulta isänrakkaus vai valtiollinen varovaisuus?
Suurtuvan surina oli vähitellen vaimentunut, odotus ja jännitys oli siellä käynyt ylivoimaiseksi, keskustelut ja arvaamiset olivat tauonneet. Martista tuntui jo siltä, kuin kaikki olisi mennyttä. Hän lyyhähti istumaan salin etäisimpään nurkkaan ja katseli melkein tylsästi eteensä.
* * * * *
Silloin aukeni selälleen sisähuoneen ovi. Sieltä astui nyt vihdoinkin Kustaa Vaasa verkkaisena, vanhana ja harmaana, asteli tutisevin askelin odottavain pitovierasten keskelle valtaneuvostensa ja toisten neuvottelussa olleiden herrain seuraamana. Hänen rinnallaan käveli Juhana-prinssi nuorena, pystynä, verevänä kuin kevät syksyn rinnalla, ja kun kuningas asettui nojaamaan tuvan suuren pöydän ääreen, viittasi hän siihenkin poikansa viereensä.
Ei kuulunut hiiskahdustakaan äärimmilleen jännitetystä vierasjoukosta. Kuningaskin seisoi siinä kotvasen ääneti. Hän oli tänään entistä vanhettuneemman ja näivettyneemmän näköinen, hänen jalkansa eivät näyttäneet pöydän tuetta häntä kannattavan ja hänen hämärä katseensa ikäänkuin hapuili ympärilleen. Pariin kertaan hän yritti koroittaa äänensä, mutta se ei nyt tuntunut kurkusta lähtevän. Tuokion kuluttua hän kuitenkin kävi rauhallisesti puhumaan, aluksi hiljaisella, vavahtavalla, ikäänkuin vielä arkailevalla, mutta vähitellen varmistuvalla äänellä:
— Olemme nyt aikeissa jättää tämän maanosan, jossa lähes vuoden olemme viipyneet rajalla käydyn sodan vuoksi. Sen sodan olemme vihdoin saattaneet loppuunsa, välirauha on tehty ja pysyvää rauhaa valmistellaan. Me voimme siten levollisina palata valtakunnan asioita laajemmin valvomaan ja hoitamaan…
Pidätetyin hengityksin kuunteli Turun kansa tätä kuninkaallista esipuhetta, joka ei kuitenkaan vielä viitannut odotetun ratkaisun suuntaan. Martilla kohisi veri ohimoissa ja korvissa, niin että hän tuskin saattoi kuulla kuninkaan puhetta, joka pienen yskähdyksen jälkeen jatkui: — Ennen lähtöämme tahdomme käyttää tätä tilaisuutta, jossa teitä Suomen miehiä on joukko koolla, lausuaksemme teille jäähyväisemme. Vuosi sitten tähän maahan tullessamme emme sitä paljon tunteneet emmekä siihen ihastuneet. Olimme luulleet sen viljavaksi ja hyvinvoivaksi, mutta olemmekin huomanneet sen köyhäksi ja monien tarpeiden alaiseksi. Sikäli kuin nyt olemme tähän maahan ja sen umpimieliseen kansaan tutustuneet, olemme koettaneet näitä tarpeita auttaa ja tahdomme sen edelleenkin tehdä.
— Itsekö, ilmanko prinssin välitystä? kysyi Martti hätkähtelevässä mielessään. Ja kaikkien muidenkin katseissa kuvastui samaa kysymystä. Mutta kuningas jatkoi entistä värähtävämmällä äänellä:
— Sitä varten olemme tehneet päätöksemme, joka on meiltä vaatinut paljon taistelua ja jonka nyt tahdomme ilmaista, niin raskasta kuin se meille onkin. Helpottaaksemme tämän maan hallintoa sekä jotta sen asukkailla olisi, kenen puoleen kääntyä huolissaan ja tarpeissaan ja keneltä saada oikeutta, neuvoa ja apua, olemme päättäneet jättää poikamme tänne käskynhaltijaksi… tänne Suomen herttuaksi…