Nyt se laukesi. Kävi hiljainen humahdus, ikäänkuin helpotuksen huokaus, läpi suuren, väentäytisen salin. Tuntui, kuin mieliä painanut sulku olisi yhtäkkiä avattu. Mutta paikoiltaan ei vielä kukaan liikahtanut eikä ääneensä riemuaan ilmaissut, sillä kaikki ymmärsivät, että kuninkaan puhe oli kesken. Ainoastaan Juhana-prinssi notkisti kauniilla liikkeellä toisen polvensa kuninkaan edessä, ikäänkuin lausuakseen hänelle kiitoksensa ja vastaanottaakseen hänen käskynsä. Mutta se humaus, joka huoneen läpi kävi ja johon Martti Pietarinpojankin helpotuksenhuokaus sekoittui, oli kuitenkin niin voimakas, että kului tuokio, ennenkuin vanha kuningas sai puhettaan jatketuksi. Sillävälin hän istahti, mielenliikutuksensa herpaisemana, vieressään olevaan nojatuoliin, ja virkahti siitä, nyt melkein vihastuneella äänellä:
— Itse emme tänne tahtoisi jäädä, me ikävöimme täältä päinvastoin pois. Mutta poikamme Juhana on tähän valtakunnan osaan mieltynyt, ja haluaa ruveta hyväksenne työskentelemään; siksi olemme tahtoneet noudattaa hänen uudistettuja toivomuksiaan saada jäädä käskynhaltijaksi Suomeen, kuitenkin niin, että Ruotsin kuningas aina on hänen ja tämän niinkuin muittenkin läänitysten yliherra. Mutta teidän herranne ja ruhtinaanne on tästä päivästä alkaen Juhana, Suomen herttua.
Komealta kajahti tämä loppujulistus ja nuoren prinssin uusi arvonimi, — jo remahti äänekäs, hyväksyvä tervehdys salin eri kulmilta. Juhana itse oli noussut ja seisoi siinä nyt riemuaan salaamatta nuorena, voimakkaana ja voitollisena, vapain, kirkkain katsein ympärilleen silmäillen. Hän oli Suomessa-olonsa aikana paljon miehistynyt, hänen hartiansa olivat leventyneet, hänen vartensa oli vahvistunut ja liikkeensä varmistuneet — jopa varjosti hieno, punertava parranalkukin hänen siromuotoisia huuliaan. Ylpeydellä läsnäolevat suomalaiset häntä katselivat nuoren, voimakkaan hallitsijan perikuvana ja liikahtivat jo lähemmäs häntä onnitellakseen.
Mutta kuningas keskeytti ne liikkeet. Hänellä oli vieläkin jotain puhuttavaa. Hän selitti vielä, kuinka vaikea hänen oli erota pojastaan ja kuinka suuren uhrauksen ja suosionosoituksen hän oli tässä suomalaisten hyväksi tehnyt, toivoen ja vaatien, että he vuorostaan uskollisesti ja horjahtamatta hänen poikaansa ja tämän herttuallisia jälkeläisiä ikuisesti uskollisina palvelevat ja kannattavat. Lopuksi hän ilmoitti tämän säädöksensä laatineensa suuremmaksi vakuudeksi myöskin kirjallisesti ja antoi nyt kanslerinsa lukea ääneen sen valtiollisen asiakirjan, johon hän oli koonnut ytimen siitä, mitä hän tässä suullisesti oli Turun rahvaalle ilmoittanut.
— Niin olet nyt, lausui kuningas, kun kansleri oli lopettanut lukunsa, taas seisaalleen noustuaan ja poikansa puoleen kääntyen, — niin olet nyt, rakas poikani, Suomen herttua, mitä lähes vuoden olet uneksinut. Osoita nyt, että miehenä ja ruhtinaana osaat hoitaa saamaasi lääniä, hoitaa sitä itsellesi, tälle maalle, valtakunnalle ja suvullemme kunniaksi!
— Teen sen, isä, lupasi Juhana kaikuvalla, juhlallisella äänellä.
Siihen päättyi tuo odotettu ja toivottu toimitus. Piispa, valtaherrat ja kaikki muut järjestyksessä kävivät nyt vanhaa kuningasta ja nuorta herttuaa kiittämässä ja onnittelemassa. Äskeinen kiusallinen äänettömyys ja pingoittunut mieliala purkausi iloisten äänten monivaiheiseen, pursuavaan surinaan, joka nuoren Martin korvissa, kun hän kuin humaltuneena liikkui siinä hurisevassa joukossa, kajahti yhtä ihanalta kuin urkujen soitto eräänä talvipäivänä Turun tuomiokirkossa, jossa Viipurin vapautumista vietettiin.
Mutta tämän tohinan keskellä hän kuitenkin taas näki ja kuulikin. Hän näki, kuinka nuori prinssi äskeisen epävarmuutensa jälkeen siinä jälleen ikäänkuin elpyi, kasvoi ja sai käskijän, hallitsevan herttuan, sävyn ja eleet, vastaanottaessaan kaikkien hänen suosioonsa pyrkivien onnittelut. Ja hän kuuli, kuinka Ericus Härkäpää, iloinen kiilto silmissään, kuiskasi Agricolalle:
— Tämä vuosi on ollut vanhalle kuninkaalle opiksi. Tänne tullessaan hän ei meistä suomalaisista eikä meidän erikoistarpeistamme tahtonut tietää mitään, — ei hän olisi silloin meille lemmikkipoikaansa herttuaksi antanut!
— Ei, myönsi piispa hillitymmin, kuten aina. — Mutta täysin hän ei meihin vieläkään luota…