Kuninkaan äänessä oli hiukan syytöstä, hiukan kaunaa, joka jo kuitenkin oli kuin sulanut hetken yleiseen hyvänsävyisyyteen. Mutta Klaus Fleming ei näyttänyt tuota hyväntahtoisuutta ymmärtävän. Hän seisoi vakavana, melkein synkkänä kuninkaan edessä ja vastasi:
— En tiedä, mitä täällä toivotaan. Minä haluan vain miekallani palvella kuningasta ja sillävälin hoitaa maatilojani… Niitä viljelemään pyydän nyt saada vetäytyä.
Kustaa-kuningas repäisi silloin vetistävät silmänsä suuriksi:
— Hä, etkö olekaan sinä samassa ilon huumauksessa, jossa kaikki muut? Etkö voi tarjota pojalleni miekkaasi ja apuasi?
— Hänellä on riittävästi muuta apua, tuskin hän minua tarvitsee. Äitimme vanhenee, tilamme ovat liian laajat naisen hoitaa, hän kaipaa minua jo tuekseen Paraisiin ja Siuntioon…
Kuningas katsoi kauan ja ihmetellen tätä nuorta ylimystä, parhaan suomalaisen apumiehensä rotevaa poikaa, jossa hän tiesi olevan paljon voimaa, mutta myös paljon itsepäisyyttä. Ja tyytymättömänä hän ärähti:
— Vieköön minut piru, jos pääsen teistä suomalaisista koskaan selville! Te ette näy tietävän, mitä te tahdotte silloinkaan, kun luulisi teitä parhaalla tavalla tyydytetyn. Täällä nyt toiset ulisevat iloaan ja ihastustaan päätöksemme johdosta, mutta tässä yksi jukuri sittenkin kantaa hapanta naamaa ja uhmailee…
Ukko oli suuttunut. Hän nyt melkein karjaisi:
— Mene maatiloillesi ja pysy siellä, kunnes sammalet päähäsi kasvaa! Me pidämme kyllä silmällä, rupeatko juonittelemaan meitä tai poikaamme vastaan!
Klaus Fleming kumarsi ääneti ja poistui kalpeana mutta pystypäisenä. Tuo kohtaus oli herättänyt lähinnä seisovain huomiota, Juhana-prinssikin oli kääntynyt katsomaan, mistä hänen isänsä näin äkkiä oli kiivastunut, — hän ei ensinkään ymmärtänyt kopeana poistuvan entisen toverinsa Klaus Eerikinpojan ilmeistä koppavuutta ja nyrpeyttä. Ja hän jäi siitä edelleenkin tietämättömäksi, sillä iloinen surina salissa sai samalla entistä äänekkäämmän voiman, kun piispa Agricola puolisoineen tuli ilmoittamaan, että vaatimaton ateria oli ruokahuoneeseen katettu.