Mutta Martti Pietarinpoika, joka oli läheltä kuullut kuninkaan ja Klaus-herran äskeisen keskustelun, ymmärsi hyvin koko tuon kohtauksen ja Klaus Flemingin itsepäisen kylmyyden syyn. Se kohdistui kyllä nuoreen prinssiin — Kuitian nouseva isäntä on pitkävihainen ja sydämikkö, kuten oli isänsäkin. Martti jo sääli suosijaansa herttuaa, joka oli joutunut tuon karhunpojan vihoihin. Mutta samalla hän rajattomasti riemuitsi tuosta äskeisestä keskustelusta: Klaus-herra on siis saanut potkut, Hämeen retkestä ei tule mitään, kuningas jättää senkin asian Suomen uuden herttuan hoidettavaksi!
Moni oli siinä huoneessa äsken huudahtanut: Eläköön prinssi Juhana, eläköön Suomen herttua! Mutta melkein äkkipäiseltä tuntui sittenkin, kun kuninkaallisen seurueen jo tehdessä lähtöä piispalan ruokahuoneeseen, nuori, innostunut ääni — se oli Martin — vielä kerran keskilattialta erityisellä painolla ja antautumisella heläytti:
— Eläköön Suomen herttua!
XXVII
Eräänä kesäpäivänä levisi Turussa sanoma, että suomalainen kuninkaankirjuri ja airut, entinen turkulainen teini Martti Pietarinpoika, oli saanut palkkiokseen kuninkaalle ja nuorelle herttualle tekemistään palveluksista talon, Pyhän Annan suureen anetaloon kuuluvan pienehkön aputalon Mätäjärven puolelta. Sama huhu, joka aamupäivällä torinlaidassa ostoksiaan tekeväin emäntäin mukana kulona kulkeusi yli kaupungin, tiesi jo iltapäivällä senkin, että Martti aikoi piakkoin mennä naimisiin Köyhän-Kyrön tyttären kanssa. Mistä niinhyvin edellinen tieto, joka oli tosi, kuin jälkimäinen tieto, josta ei ollut vielä mitään lopullista varmuutta, oli lähtenyt liikkeelle, sitä ei Martti Pietarinpoika itsekään tiennyt. Mutta Turku olikin vielä siihen aikaan sellainen pikkukaupunki, jossa porvarit hetipaikalla tiesivät toistensa asiat, väliinpä jo ennen kuin asianomaiset itse.
Mutta Martille siitä tiedon levinnästä ei ollut vahinkoa. Sillä kun hän samana päivänä saapui Kyrölään morsiantaan tervehtimään, oli siellä vastaanotto varsin toisenlaista kuin edellisinä päivinä. Kerttu ei tosin itse sattunut kotiin, mutta Kertun äiti, tuo ennen niin jäykkä Elisa-muori, saatteli Marttia käsipuolesta perhepöytään, ja vakuutteli yhä uudelleen iloaan siitä, että heidän yhteinen harras toivomuksensa tosiaankin oli toteutunut, että poikaprinssi oli täyttänyt sen lupauksen, minkä isäkuningas oli unohtanut. Hän siisti tupansa niinkuin hyvällekin vieraalle ja syötti Martille hunajaleipiä ja simaa, jommoisia herkkuja hän siellä tuskin jouluksikaan oli saanut. Hyvänahkainen Kyrön Heikki itse toruskeli emäntäänsä, että mitä minä sanoin… ja kertoi, miten hän tänä aamuna sillankorvassa tapasi Paksujalan, joka kertoi… Ja kun Kerttu tuokion kuluttua palasi kotiin ja näki äitinsä Martin vieressä hunajaleipää syömässä, niin hän läimäytti kätensä yhteen ja kiirehti kaulaamaan ensiksi äitiään ja sitten Marttia.
— Nythän te olette taas hyvät ystävät kuin ennenkin vanhaan, ilkamoi Kerttu.
— Mitäs muuta me ollaan koskaan oltu… vastasi äiti melkein kuin loukkaantuneena, — kuka pienistä selkkauksista…!
Ei niistä ainakaan Martti välittänyt. Siellä keskusteltiin sinä iltana jo kihlajaisista ja kuuliaisista, jotka kumminkin piti vähän lykätä, kun se vanha talo Mätäjärven rannalla oli korjauksen tarpeessa. Ja kun Martti teki lähtöä Aningaisista, pääsi Kerttu nyt hänen kanssaan kaupungille kävelemään, — sitä ei ollut Elisa-muori ennen koskaan sallinut.
He kävelivät kevyesti keikkuen ja viserrellen kuin lintupari, ja kun he tulivat Innamaan talon kohdalle, niin he yhtäkkiä päättivät käydä sisään kertomaan Valpuri-tädille onnestaan, — olihan heidän tätä toimekasta emäntää kiittäminen väliensä säilymisestä.