Jo tuli herttua itse hänen työpöytänsä luo katsomaan käännöksen edistymistä. Hän oli siihen erityisesti kiintynyt, hän tahtoi välttämättä saada julistuksen suomenkielelläkin jo heti levitetyksi ja koetti nyt Martin olan takaa tavata hänen paperille piirtämiään suomalaisia sanoja, — paljoahan hän ei niistä ymmärtänyt, mutta jonkun sanan kumminkin. Ja Martin hanhensulan rapistessa hän istahti siihen viereen, heittäysi selkäkenoon ja virkkoi:
— Miten luulet tämän julistuksen hyviin suomalaisiimme vaikuttavan?
— Ilolla sitä kaikki tervehtivät, talonpojat, porvarit ja aatelisetkin, vastasi Martti aivan imartelematta.
— Kaikki?
— Niin kaikki — kenties yhtä lukuunottamatta.
— Ketä… niin, tiedän, paitsi Klaus Eerikinpoikaa. Kuule, miksi hän, vanha toverimme, meille on niin karsas, miksi ja mistä ajasta?
— Enhän varmasti tiedä, — ehkä Innamaan ja Kankaisten pidoista…
— Niin, — niin se on. — Pieni varjo himmensi hetkeksi Juhana-herttuan kirkasta otsaa.
— Hän on visapää… mutta ei auta, me emme voi tässä asiassa häntä hyvittää…
Hetkeksi vain oli se varjo laskeutunut nuoren ruhtinaan kasvoille. Kohta hän taas iloisempana jutteli: