— Kuulitko, että Klaus olisi tahtonut lähteä hämäläisiä rankaisemaan, — siitä ei onneksi tullut mitään.
— Ei, jumalankiitos, vastasi Martti huoahtaen. — Mutta he odottavat vielä hädässä ja tuskassa armahdustaan.
— Se on totta, nyt tahdomme sen lupauksemme täyttää. Kun tuot käännöksesi sisälle kansliaan, niin neuvotelkaamme Henrik Klaunpojan kanssa, mitä siinä asiassa on tehtävä.
Herttua meni, ja taas sujui Martilta työ nopeammin. Hän tahtoi näet nyt kiirehtiä siihen toiseen tehtävään, saadakseen, jos mahdollista, senkin kirjeen menemään vielä tänä iltana airuen mukana, jonka oli lähdettävä viemään kuninkaan julistusta kaikkiin Suomen linnoihin ja kaupunkeihin. Tunnin kuluttua hän jo riensikin siihen linnan pihasiipeen, jonka alakertaan Juhana-herttualle juuri parhaillaan kansliaa eli hallintohuoneistoa järjestettiin ja sisustettiin.
Kuninkaan omalla avulla ja johdolla oli näet herttua heti nimityksensä jälkeen saanut ruveta harjoittautumaan helpompiin hallintotehtäviin, ja sitä varten hänelle nyt parhaillaan kansliaa järjestettiin. Kuningas aikoi näet itse aivan lähipäivinä lähteä perheineen Ruotsiin, — hän odotteli nyt vain laivojaan, jotka olivat tulossa häntä sinne hakemaan, — ja Suomen asiat, hallinto ja veronkanto, olivat silloin jätettävät yksinomaan herttuan hoteille. Sitä varten oli Henrik Klaunpojan nyt herttuan neuvonantajana oltava joka päivä saapuvilla linnassa ja sitä varten oli Herman Flemingkin jo muuttanut Hämeenlinnasta Turkuun. Kansleri ja kirjurit olivat jo herttuan käytettävissä, mutta tärkeimmät asiat oli sentään kuningas vielä itse ratkaissut.
Siellä herttuan uudessa kansliassa oli Martin saapuessa useampiakin Suomen vallasherroja koolla. He olivat tulleet tapaamaan Henrik Klaunpoikaa, joka äsken oli palannut Inkeristä solmimasta välirauhaa ja joka sekä tämän ansionsa takia että muutenkin nyt yhä enemmän joutui Suomen miehistä keskeisimmäksi. Hänen mukanaan oli Viipurista palannut muutamia siellä rajanpuolustusta varten pari vuotta viipyneitä Turunmaan ja Länsi-Suomen aatelisherroja, Boijeja, Finckejä ja Ståhlarmeja, jotka nyt vihdoinkin, kun välirauha oli solmittu, olivat päässeet kotipuoleensa. Suurin osa aseväkeä oli tosin edelleen jätetty Viipuriin kaikkien tapausten varalta, Klaus Kristerinpoika Horn johtajanaan, mutta myöskin kuninkaan Suomeen tuoma ruotsalainen sotaväki oli jo päällikköjensä johdolla palaamassa Turkuun, jonne sitä näinä päivinä odotettiin.
Rintamalta palanneet soturit kertoivat siellä nyt Simo Tuomaanpojalle ja muille linnan herroille sodan viimeisistä vaiheista ja Viipurin asioista, ja Marttikin, joka edellisen synkän syksyn oli viettänyt Viipurin linnassa, pysähtyi hetkeksi niitä tarinoita kuuntelemaan. Sota oli, sitten kun venäläiset oli viime talvena saatu Suomesta pois, päättynyt vähitellen kuin nukkuvan rukous, mutta rajakahakkain ja epävarman tilanteen vuoksi oli siellä ollut oltava yhtämittaa varustuksissa koko kevät ja kesäkin välirauhan solmiamiseen asti.
— Ja kestääkö nyt se välirauha, kysyi Simo Tuomaanpoika Henrik Hornilta, — vai vieläkö sinne on uudet yritykset tehtävä?
— Nyt kestää, vastasi Henrik varmasti. — Venäläisillä ei ole mitään halua sitä rikkoa, heillä on jo muuta tekemistä… eikä ole halua meilläkään!
— Eikö lähde Antti Niilonpoikakaan enää rajan taa uhittelemaan?