— Ei lähde. Kuumaverisellä Sabelfanalla on nyt korkea sotilasvirka Viipurissa, ja hän elää siellä tyytyväisenä.
Viipurista oli, kertoivat vieraat edelleen, vanha linnanvouti Maunu Niilonpoika, Ahtisten herra, jolle voudinvirka kuninkaan siellä viipyessä oli käynyt niin perin rasittavaksi, vihdoinkin päässyt reippaan Inga-rouvansa kanssa lähtemään kaivatulle kotitilalleen, Klaus Kristerinpoika oli siellä nyt linnanpäällikkönä. Ja Paavali Juusten oli korjannut linnasta emännäkseen uuteen, kolkkoon piispalaansa sen "erittäin suloisen immen", jota tavatakseen hän niin usein oli linnan arkituvassa iltojaan viettänyt.
Mielenkiinnolla kuunteli Martti näitä Viipurin tarinoita. Mutta se asia, jota varten hän oli kansliaan tullut, poltti häntä samalla — se oli nyt saatava päätökseen ajetuksi. Hän jättikin pian herttualle, joka sisähuoneessa neuvotteli kanslerinsa kanssa, äsken valmistuneen suomennoksensa ja kutsui sinne Juhanan käskystä hetken kuluttua Henrik Klaunpojankin, jolle hän lyhyesti kertoi erämaa-asiansa ja prinssin lupauksen armahtaa omavaltaisuuksiin eksyneet hämäläiset talonpojat. Martin ehdotus oli, että Kustaa Finckelle lähetettäisiin Savon uuteen linnaan kirje, jossa herttua ilmoittaisi saaneensa tietoonsa hämäläisten viimetalvisen hyökkäyksen savolaisten uudisasutuksille, mutta tehdystä anomuksesta päättäneensä antaa heille armon. Kustaa Fincke saa niin ollen antaa sen asian raueta ja koettaa sovinnossa järjestää siellä välit niin, että puheenaoleville hämäläisillekin jäisi jotakin heidän entisistä takamaistaan…
— Minkä neuvon annat minulle, Henrik Klaunpoika, tässä asiassa, joka on ensimmäisiä hallitustoimiani? kysyi nuori herttua hiukan levottomana Hornilta. Sillä lupauksestaan huolimatta ei hän siitä ratkaisusta ollut aivan varma.
— Tuleeko minun vastata, sen mukaan, mitä itse pidän oikeana ja parhaana, vai niinkuin luulen kuninkaan asiata katsovan? kysyi neuvonantaja varovasti.
— Ilmoita minulle oma vilpitön mielipiteesi, niinhän sinun on neuvonantajanani aina tehtävä.
— Silloin vastaan ilolla, että teidän ruhtinaallisen korkeutenne hellä sydän on tässä, armoon suostuen, osunut oikeaan. Erämaat ovat vakinaisesti asutettavat, mutta älkäämme ajako sitä niin kaavamaisesti, että talonpoikien elinkeinot yhtäkkiä häiriytyvät…
— Niin ollen, — kirjoita, Martti, kirje Finckelle niinkuin olit aikonut, huudahti herttua helpotuksella. Tässä oli ensimmäinen tapaus, jossa hän lähti toimimaan aivan ominpäin, vieläpä tietäen isänsä olevan toista mieltä, ja siksi se ratkaisu oli häntä painanut. Nyt, saatuaan kuninkaan määräämän neuvonantajansa puolelleen, hän tunsi mielensä keventyvän ja tunsi samalla tyydytystä siitä, että hän saattoi omankin ymmärryksensä ja oikeuskäsityksensä varassa ryhtyä hallitustehtäviin uudessa herttuakunnassaan.
Martti ei vitkastellut käydessään toteuttamaan herttuan lupausta ja käskyä. Sillaikaa kuin herrat jatkoivat kansliassa keskusteluaan, hän laati kirjeen Kustaa Finckelle valmiiksi ja ennen pitkää hän jo saattoi sen esittää herttuan allekirjoitettavaksi. Nuori prinssi luki sen ja piirusti kauniisti nimensä alle: Juhana, Suomen herttua… Mutta samassa syntyi siellä etuhuoneessa liikettä ja hälinää. Kaikki nousivat istuimiltaan kunnioittaen tervehtimään, — kuningas oli näet laskeutunut alas asuinkerroksestaan herttuan uuteen kansliaan katsomaan, kuinka siellä nyt työskennellään. Hän tervehti hyväntuulisena koossa olevia herroja, virkahtaen:
— Totta tosiaan, johan täällä herttuan kansliassa on koko Suomen ylimystö koolla. Hauskaa nähdä — näinkö aiottekin ryhtyä nyt tämän maan asioita hoitamaan? Suomalaiset herrainpäivät!