— Kuulitko, kuninkaan sanotaan saapuneen sotajoukkoineen noissa laivoissa?
— Niin kerrotaan. Ja korkeita herroja siellä on paljon.
Ensimmäinen venhe lähimmästä laivasta on kalastajan perille ehtiessä jo soutanut maihin ja sen mukana on tuo ensi viesti päässyt leviämään. Siinä seisookin rantakalliolla, vähän syrjempänä väkijoukosta, pari, kolme väljiin vaippoihin ja sulkahattuihin puettua miestä, katsellen hiukan alakuloisina märkää, lakeaa, epäystävällisen näköistä rantamaisemaa, jossa hiekkasärkän takana ikäänkuin lymyilee matala kalakylä — sinnekö heidän nyt olisi kuninkaansa opastettava! Matkamiesten luo tullut äskeinen nuori mies kuulee heidän verkalleen keskustelevan:
— Tässä nyt siis vihdoin ollaan Suomen rannalla, — toisenlaiseksi tämän saapumisemme toki kuvittelin! — Näin virkkoi roteva, tummaparta uros, jonka sadeviitan alta vilahteli esiin kirjottu asetakki leveine nahkavöineen ja vaskihelamiekkoineen. — Entä sitten, Antti?
— Typerää poiketa tänne Taivassalon lahteen, olisi ollut laskettava suoraan Suomen Turkuun, vastasi hiukan nyrpeissään lyhyempi, jäntevärakenteinen soturi. — Mutta tämä pieni myrskynpoikanen pani ukon pyrkimään lähimpään satamaan, ja tässä nyt ollaan.
— No niin, saattaahan tuo olla yhtä hyvä, puheli ensimmäinen ritareista miettiväisenä.
— Saamme ehkä ajoissa uusia tietoja ja selvitystä rajalta, jotta voimme ratkaista, millaiseksi tämä retki muodostuu, tuleeko siitä lopultakin sota vai mikä.
Lyhyempi mies vilkastui nyt ja koroitti äänensä:
— Tarkoitat, että ystävämme Viipurista ehtivät ajoissa meille toimittaa riittäviä todistuksia siitä, että tämä retki on välttämätön ja peruuttamaton?
— Niin, mikäli he nyt todella ovat ajaneet asiat sille kannalle.