— Ole huoletta, tapausten meno on ilman muuta vienyt asiat siihen. Mitenpä luulisit, Klaus Kristerinpoika, siellä rajalla enää ollenkaan sotimatta selvittävän, — vihollinen uhkaa ja hyökkää, täytyyhän se pysähdyttää! Siitähän ollaan jo joka taholla selvillä.
— Niin, tiedän, Antti, vastasi tummaparta hiukan vältellen. — Mutta ukko voi helposti suuttua ja muuttaa mielensä. Muistatko, kuinka hän jo viime yönä kiukkuisasti sätti koko retkeämme hullujen yritykseksi ja haukkui laivamiehiäkin, kun alus kiikkui aalloissa, — olisi silloin jo varmaankin käännytty takaisin, jos olisi voitu!
— Hän ei pidä merimatkoista ainakaan enää tällä iällään, se oli syynä viime yön tupsahdukseen.
Miehet hymähtivät, mutta kävivät samassa vakaviksi, ikäänkuin säikähtäen omaa hymyään, — olihan siinä näkijöitä lähellä, — ja läksivät rantahietikkoa myöten maihin päin kävelemään.
Äskeinen nuori soutaja, jonka mieleen nuo suomeksi puhutut lauseet tarttuivat, tunsi hyvin keskustelijoista toisen, pitemmän ylimyksen, jonka hattua korpin sulka koristi. Se oli Suomen jalointa vapaasukua, Horn-suvun nuoremman haaran päämies, Klaus Kristerinpoika. Hän oli Turussa hyvin tunnettu, vaikka hän oli nyt viettänyt edellisen talven ja kevään sieltä ja sukukartanostaan poissa, Viipurissa, yhtenä sinne sijoitetun Suomen sotaväen päällikkönä. Alkukesästä oli Horn, kuten Turussakin oli tiedetty, toisten Venäjän rajalle kokoontuneiden Suomen sotaherrain valtuuttamana matkustanut kuninkaan luo Tukholmaan, esittämään hänelle tarkemmin itärajan tapahtumia, siellä kun kauan kestäneet rauhattomuudet olivat uhanneet puhjeta ilmi sodaksi. Kuuntelija arvasi myös, kuka toinen puhetovereista oli. Hän ei voinut olla kukaan muu kuin Antti Niilonpoika, joka kuului Itä-Suomen nousevaan knaappiaateliin ja oli viime aikoina käynyt tavallaan kuuluisaksi. Hänkin oli keväällä matkustanut Turun kautta Tukholmaan, vaikkakaan ei yhtä vapaaehtoisessa asiassa. Antti oli näet ollut Hantolan rajapitäjässä pienen Kivennavan rajalinnoituksen päällikkönä, ja oli siellä vähäisellä rajavartiostollaan tarmokkaasti puolustautunut venäläisten alituisia ryöstöretkiä vastaan. Eikä hän ollut arkaillut tehdä verisiä kostoretkiäkään rajan taa, aimo tavalla löylyyttäen venäläistä, vaikka rauha muodollisesti oli vallitsevinaan valtakuntain välillä. Näistä selkävitsoista oli Venäjän tsaari keväällä valittanut Ruotsin kuninkaalle, joka suuttuneena oli kutsunut Antin luokseen tekemään tiliä omavaltaisuuksistaan ja saamaan niistä ansaitun rangaistuksen. Ja niinpä oli Turussa jo huhuiltu, ettei kuninkaan vihoihin joutunut sotaherra enää tältä matkaltaan hengissä palaakaan. Mutta sieltäpä hän nyt näkyi tulevan takaisin vapaana ja miekka vyöllään, jopa itsensä kuninkaan ja tämän sotaväen seurassa. Tätä keikahdusta ei nuori kalamies heti voinut käsittää, ja hän jäi sitä uteliaampana kuuntelemaan sotaherrain keskustelun jatkoa, kun he taas pysähtyivät rantakalliolle.
Antti Niilonpoika oli nyt äänessä ja rohkeana ja voitonvarmana hän kuului vilkkaasti selittävän toverilleen jotakin suunnitelmaansa. Klaus Horn kuunteli hiukan hajamielisenä ja kysäistä tokaisi yhtäkkiä:
— Olenhan kuullut tuon kaiken. Mutta yhdestä seikasta en ole päässyt täysin selville: Miten sait varovaisen ja ovelan Kustaa-kuninkaan pään niin käännetyksi, että itse livahdit hirttosilmukasta ja hän rupesi sinun suunnitelmiasi kuuntelemaan? Tämä oli tapahtunut jo ennen minun Tukholmaan tuloani, en oikein ymmärrä miten.
— Katsos, minähän olen juuriltani noidan sukua…
— Kyllä siinä velhoa tarvittiinkin. Viime talvenahan kuningas vielä jyrkästi ja jyristen vastusti kaikkia sotahommia, lähetti Viipuriin viestin toisensa perästä, että meidän on vältettävä venäläisten vihoittamista. Mutta kun hänet nyt kesällä tapasin, oli jo aivan toinen ääni kellossa… en väitä, että hän olisi kokonaan muuttanut mieltään, mutta hänen entinen varovaisuutensa oli alkanut horjua. Ja nyt hän on täällä! Ei hän tosin vielä ole päättänyt suostua sotaan, — mutta suottahan hän ei kuitenkaan itse lähde tänne kaukaiseen Suomeen eikä kuljeta tänne sotaväkeään — tämänkään vertaa. Mikä se näin lopultakin maan vaariin tehosi?
Vantteravartinen soturi nauroi, niin että sulkahattu keikkui, ja vastasi varmalla äänellä: