— Vielä on Kyösti-kuningas epäilevinään, mutta oikeastaan hän on jo sodan puolella, — siksi hän on nyt vieraanamme Suomessa.
— Ei hän Suomesta suuria huoli.
— Ei, mutta hänen synnynnäinen, salainen kunnianhimonsa rupesi kaiken varovaisuuden ohessa vähinerin orastamaan ja kasvamaan. Selitin hänelle, kun hän minua tutki, mitä meillä on tällä kulmalla voitettavissa, millainen on tilanne rajalla, ja suuriko on vihollisen voima, — vihollisen, joka taipuu heikonkin hyökkäyksen tieltä, — sekä mitä taas menetetään, ellei yritetä… Selitin, kuinka vähillä joukoilla olin saanut valtakunnalle säilytetyksi koko sen "riitamaan", jota ei vuosikausiin oltu uskallettu tunnustaa kummallekaan maalle kuuluvaksi, ja hän hautoi näitä tietoja kauan mielessään, eikä minua enää tyrmään pistetty. Sain takaisin miekkani, sain palkkani, sain kilven ja vapaanmiehen nimen — ja sitten tulit sinä, Horn, avukseni Tukholmaan.
— Minä en puolestani ole sotaan aivan paljoa kehoitellut, pisti Horn varovasti väliin. — Mutta sinä lienet yhtä ovela käyttämään kieltäsi kuin miekkaasi. Siitä huolimatta, — uskotko lopultakaan tätä mielenmuutosta meidän kummankaan ansioksi?
— En yksin meidän. Kyösti-kuninkaaseen vaikutettiin kyllä samaan aikaan toisaaltakin.
— Niin, Puolan kuningas on meitä vilkkaasti kehoitellut sotaan Venäjää vastaan, kuvaten nyt tilaisuuden erittäin otolliseksi. Hänellä on siihen omat syynsä. Ja onhan samaan suuntaan käypiä sanomia ja tarjouksia kuulemma saapunut Liivin kalparitarien suurmestariltakin, — kaikki toivoisivat nyt Ruotsin sotkeutuvan sotaan.
— Ne valtain väliset asiat tunnet sinä, Klaus, paremmin kuin minä, myönsi Antti Niilonpoika. — Ne ovat ilmeisesti kannustaneet Kustaa Vaasan luontaista vallanhimoa, sillä sitä häneltä ei puutu. Hän haaveksii Nevajokea rajaksi ja koko Suomenlahden rannikon omistamista, jota unelmaa minäkin vähäiseltä osaltani koetin ylläpitää. Mutta vielä muuan sysäys oli sittenkin luullakseni ratkaisevin.
— No mikä?
— Teidän, Viipurin miesten, kirje, jossa voimakkaasti kannatitte puheitani, joutui heti Tukholmaan saavuttuaan myöskin nuoren Juhana-prinssin luettavaksi. Ja hänet se sai täyteen sotaintoon. Hän on, kuten tiedät, isänsä lemmikkipoika, jonka mielitekoja ukon on vaikea vastustaa. Prinssi intoili alituiseen sekä vaimoväelle että valtiomiehille Karjalan sotaretken tarpeellisuudesta, — usko minua, täällä ei nyt oltaisi, ellei kuninkaalla olisi ollut näin läheistä kannustajaa.
— Saatat olla oikeassa, vastasi Horn. — Prinssi on juuri seikkailuiässä, hänellä on vilkas mielikuvitus ja hän haaveksii sankaritekoja, siksipä hän onkin täällä mukanamme.