— Jatkuvana kannustajana, onneksemme! Sellaista kyllä vielä tarvitaankin, sillä ukkoa ravistelevat ehtimiseen uudet epäilyksen puuskat, — pelkään pahoin, että tämä merimatka taas on hänen päättäväisyyteensä vaikuttanut. Mutta sitkaanpa siellä kuningaslaivan kajuutassa nyt maataan, muutenhan on ukko kylläkin aamunvirkku!
— Yö oli rauhaton ja rasittava. Mutta katso, eikö sieltä kannelta näy jo liikettä?
Näkyipä todella. Herrojen keskustelua sivulta kuunnellut nuorukainen kiintyi nyt hänkin innolla tarkkaamaan tuota komeata, korkeakeulaista alusta, jolle oli valittu suojatuin ankkuripaikka lähinnä rantaa. Sen kannelle oli laivan uumenista juuri astunut samettimekkoon ja kapeihin kaatioihin puettu, solakka, vaaleakiharainen nuorukainen, joka asettui kaiteen viereen katsomaan rannikkoa ja iloisesti tervehti sinne keräytynyttä rahvasta. Hän oli kaunis, valoisa olento, joka ensi silmänräpäyksestä jo ikäänkuin lumoten veti puoleensa kaikkien rannalla oli jäin katseet sekä mielenkiinnon. Nuorukaisen kasvot olivat puhtaan punaveriset ja avonaisesti hymyilevät, silmät suuret ja siniset ja liikkeet vilkkaat ja sulavat, kun hän sulkahatullaan viittoili rannalla seisoville Suomen herroille, huudahtaen:
— Joko ollaan nyt Suomen Turussa?
— Ei vielä, vasta sen saaristossa, ilmoitti kunnioittaen Horn. — Nouseeko kuningas-isänne tässä maihin?
— Tietysti, maihin hän haluaa meritaudin jälkeen ja tuleekin jo kohta. Viekää meidät sitten pian taloon, jotta pääsemme aamiaispöytään.
Herrat katsahtivat hiukan hölmistyneinä toisiinsa ja rupesivat keskenään kuiskailemaan. Mihinkä he tietäisivät opastaa kuninkaan ja hänen suuren seurueensa tällä karulla rannikolla? Tuohon röttelöiseen kalastajakylään ei ollut yrittämistäkään, eivätkä he tätä seutua muuten tunteneet niin tarkoin, että olisivat tienneet, oliko lähettyvillä säädyllistä herraskartanoa. Klaus Kristerinpoika kysyi silloin neuvoa samalta nuorelta mieheltä, joka jo hetken aikaa oli heidän lähellään pysytellyt ja joka ilmeestä ja käytöksestä päättäen tuntui muita kalastajia tietävämmältä.
— Tiedätkö, poikaseni, — hän kysyi, — täällä lähellä mitään kartanoa, johon voisimme opastaa kuninkaan seurueineen hetkeksi levähtämään ja aterioimaan?
— Lähinnä on Viaisten kartano, sinne on noin neljänneksen matkaa.
— Viaisten — kenellä se onkaan nykyisin?