— Taivassalon kirkkoherralla, Mikael Karpalaisella. Lähetänkö sanan sinne vieraiden tulosta?
— Tee se, ja vikkelästi!
— Ja tilaa runsas aamiainen, huusi laivan kannelta prinssi, joka oli kuunnellut Hornin puhetta. — Sillä meillä on aika nälkä!
Tuskin nuori mies oli saanut hankituksi sananviejän kartanoon — itse hän ei malttanut sinne lähteä, siksi mielenkiintoista oli hänestä tapausten menon vartioiminen täällä rannalla, — kun päällikkölaivassa näkyi uutta liikettä ja hälinää. Siellä ilmestyi kannelle kokonainen liuta sulavaliikkeisiä, hienopukuisia herroja, jotka häärivät edestakaisin ja asettuivat sitten kajuutan ovelle kuin kunniavahdiksi.
— Nyt sieltä kuningas nousee, kuiskasi Antti Niilonpoika toverilleen. Koko rantakalliolla oleva rahvas painautui silloin rannemmas paremmin tarkastaakseen pelättyä ja kaukaista, usein avuksi huudettua, usein uhkauksena käytettyä maan vaaria, jota oli totuttu pitämään yhtä näkymättömänä kuin Jumalaa, mutta joka nyt näin odottamatta oli heidän saarelleen ilmestynyt. Sumukin alkoi jo haihtua, varsin selvästi saattoi jo nähdä, mitä läheisessä laivassa tapahtui.
Kannen alta nousi kalpeahko, vanha mies, kumaravartaloinen, harmaapartainen. Vaikka Kustaa Vaasa vielä näihin aikoihin olikin yleensä säilyttänyt entisen, komean ryhtinsä ja käskijäeleensä, olivat ikä ja rasitus kuitenkin jo kyntäneet syviä vakoja pian kuusikymmenvuotiseen mieheen. Paksuksi, raskaannäköiseksi turpunut yläruumis oli ruvennut ikäänkuin höltymään, pulleahko vatsa hyllyi, ja alaraajat, joita peittivät ihonmukaiset housut, olivat siihen verraten avuttoman hoikan ja hintelän näköiset. Nyt erityisesti oli merimatkan aiheuttama valvonta ja väsymys ränsistänyt vanhaa miestä; tavallisesti niin sileäksi suittu, rintaa peittävä kokoparta oli tänään hieman pörröinen, kasvolihakset lepattivat velttoina ja silmät olivat vetiset. Kuningas käveli siinä vieläkin mainingissa keinuvan laivan kannella lyhyin, varovaisin askelin, yllään väljä turkisviitta, tapaillen ehtimiseen purjenuoria, ja hänen jäsenensä näyttivät kangistuneilta ja heikoilta. Kaiteen luo ehdittyään hän tarttui siihen kaksin käsin kiinni ja hänen äänensä särähti särkyneeltä, kun hän pienilukuista rantarahvasta katsellessaan virkkoi lähimmille seuralaisilleen, Ruotsin valtioneuvoksille, Svante Sturelle ja Steen Leijonhufvudille:
— Tässäkö nyt siis ovat vastaanottajamme, kun kerrankin saavumme. Suomen rannikolle, — parvi ryysyläisiä! Ja nuo harmaat ladotko ovat suomalaisten asumuksia?
— Tämä on vain pieni kalastajakylä, teidän majesteettinne käskystä on tänne kovan aallokon vuoksi vain hetkeksi poikettu, vastasi vieressä seisova ylimys kumarrellen.
— No laskekaa siis meidät maihin, olipa tämä vaikka jäämeren rantaa, komensi kuningas äreästi ääntään kohotellen. Ja valtakunnan neuvokset, joita edellämainittujen lisäksi oli mukana kuninkaan toinen lankomies, Abraham Leijonhufvud, Steenin veli, sekä Birger Niilonpoika Griip, riensivät kukin taholleen huolehtimaan hänen käskyjensä täyttämisestä.
— Niin, terra firma tekee meille kaikille nyt hyvää, liehakoi Griip, vanhin ylimyksistä, antaen sitten laivan päälliköille nopeita käskyjä venheiden vesillelaskemisesta ja miesten sijoittamisesta niihin kuninkaan maihinmenoa varten. Ja kääntyen taas kuninkaan puoleen tämä notkea herra puhui lohdutellen: