— Nyt ollaankin jo maiden suojassa, pienempiä saaristoselkiä myöten päästään nyt vaivatta Turkuun.
— Mitä, eikö tämä vieläkään edes ole mannerta, vieläkö sinä aiot meidät vesille viedä! pauhasi vanhus. — Mutta minä en, rutto vie, enää merelle lähde Suomea hakemaan. Minne meidät on tuotu? Millainen on tämä maa ja sen väestö? — Kuningas ärtyi siinä yhä enemmän. Laivan jatkuva kiikkuminen, harmaapilvinen taivas, tuo matala, karu, märkä ranta ja siinä juronnäköisinä seisovat ihmiset, ne kaikki häntä nyt kiukuttivat. — Ja minkälaista vastaanottoa tämä on? Missä on Simo Tuomaanpoika, Turun käskynhaltijamme, miksei hän ole kuningastaan vastassa ja meille tietoja antamassa?
— Hän ei ole tietysti ymmärtänyt saapua tänne saaristoon asti vastaamme, selitti Svante Sture.
— Täällä Suomessa ei ymmärretä mitään, ollaan saamattomia ja tylsiä. Missä ovat seudun vapaamiehet, missä papit? Toisenlaiseen vastaanottoon olen tottunut Ruotsissa, tulinpa minne tahansa yöllä tai päivällä!
Valtaherrat nyökäyttivät päitään, ikäänkuin yhtyen kuninkaan valituksiin. Tällä välin laivamiehet olivat saaneet suurimman venheen alas laivan kylkeen ja odottivat nyt ylhäistä matkustajaa kyydittäväkseen. Mutta kuningas ei käsittänyt tarkoitusta.
— No, mitä vitkastelette, miksei vivuta laivaa rantaan?
— Tästä on venheellä soudettava maihin…
— Mitä, pitääkö meidän noita nuoratikkaita myöten laskeutua mokomaan vaappuvaan ruuheen!
Näin oli kaikki ylen vastahankaista.
Juhana-prinssi oli kuitenkin sillävälin lähtenyt erään toisen nuoren miehen seurassa liukumaan köysiä myöten ketterästi alas venheeseen. Se näytti kuninkaasta hirvittävän hengenvaaralliselta, hän melkein hätääntyi ja huusi: