Härkäpää vaikeni ja piispa Agricola huoahti hiljaa. Hänellä oli tästä asiasta sittenkin oma käsityksensä, hän luuli, että talonpojat oli liian varmoilla voitontoiveilla saatettu harhaan — tunsipa hänkin tuota Karjalan kansaa niiltä ajoilta, jolloin hän Viipurin koulussa nuorena opiskeli. Mutta hän ei ryhtynyt turhaan väittelyyn, hän nieli hiljaa sekä poikkeavan käsityksensä että mielenkaihonsa, sillä hän aavisti tästä kaikesta uutta kärsimystä Karjalan paljon kiusaantuneelle kansalle.
Tuo ainoa julkilausuttu epäilys oli siten vain karaissut kuninkaan sotavarmuutta, ja Juhana-prinssillä, joka nuoruutta ja intoa uhkuen seisoi hänen valtaistuimensa vieressä, paloivat posket ja säihkyivät silmät. Hän oli jo kauan rusoisissa unelmissaan kuvitellut niittävänsä sankarinimeä ja mainetta tällä sotaisella retkellä, jolle hän oli isäänsä taivutellut, hänen mielensä paloi taisteluihin kuuluisaa moskovalaista vastaan sekä niihin vaihteleviin seikkailuihin, joista hän oli Suomen itärajalta kuullut niin paljon kertomuksia. Nyt hän oivalsi olevansa kuvitelmiensa toteutumisen kynnyksellä, ja käännähtäen isänsä puoleen hän virkkoi:
— Isä, Olavi Skotten tulisi saada palkinto niistä hyvistä tiedoista, joita hän on tuonut.
— Sen hän on saava, vastasi Kustaa, ja virkkoi airuelle: — Olet voittanut poikamme suosion, siis valitse palkinnoksesi minkä vapaatalon ja tontin tahdot täältä Turun vanhasta kirkkokorttelista, olethan Turun poikia.
Vanha kuningas oli palkintoja myöntäessään käytännön mies; hän teki väliin arvokkaita lahjoituksia rasittamatta niillä valtion rahastoa, jota hän tiukasti vaali ja piti kuin omanaan. Kirkon kiinteimistöjä ja muita arvoesineitä, jotka hän oli julistanut kruunulle peruutetuiksi, lahjoitti hän verrattain auliisti palkintoina huomattavista palveluksista, ja sekä lahjan saaja että antaja olivat näin täysin tyytyväiset. Sitä anteliaisuutta katselivat karsaasti vain ne kirkon edustajat, jotka huoahtaen totesivat, että sinne meni taas muuan köyhtyneelle kirkolle tarpeellisista taloista. —
Mutta vastaanotettuaan airuen kiitokset kuningas nousi seisomaan ja julisti:
— Olette oivaltaneet, hyvät herrat, kaiken mitä tässä olemme kuulleet osoittavan, että me laiminlöisimme valtakunnalle tärkeän tehtävän ja oikean hetken, ellemme juuri nyt kävisi asein vihollistamme vastaan. Olemme aina rakastaneet rauhaa ja karttaneet sotia, missä olemme voineet, mutta emme saa siinäkään rakkaudessamme tehdä valtakunnalle vahinkoa. Siksi on päätöksemme: viipymättä on retki Inkeriin toimeenpantava! Siitä lähetämme täällä olevain sotapäällikköjen mukana heti käskyn Viipuriin, jonne myös itse tahdomme retken onnistumisen nimessä matkustaa.
Näin puhui vanha kuningas juhlallisesti, ilmeisellä mielenliikutuksella, joka osoitti, että hän oli monien kamppailujen jälkeen tämän päätöksensä tehnyt. Hän pyyhkäisi oikein kyyneleen silmäkulmastaan ja lisäsi:
— Olkoon Korkein armollinen tälle hankkeelle ja johtakoon sen hyvään tulokseen!
Samassa tilaisuudessa kuningas jo kävi antamassa yksityiskohtaisia määräyksiään matkasta rajalle ja joukkojensiirrosta. Suomalaisten sotaherrain, Klaus Kristerinpoika Hornin ja Antti Niilonpojan, piti, mukanaan osa Ruotsista tuotua väkeä sekä Turun linnan harvat huovit, lähteä heti maitse kiireellä Viipuriin toteuttamaan kuninkaan käskyt. Itse aikoi kuningas vielä laivastoineen viipyä muutamia päiviä Turussa varustuksia järjestääkseen ja purjehtia sitten Suomenlahden perukkaan. Suomalaisen maaväen päälliköksi kuningas määräsi suomalaiset miehet, nimittäin Klaus Kristerinpojan, hänen setänsä Henrik Hornin, Kankaisten herran, sekä hänen lankonsa Niilo Boijen. Nämä miehet, joista kaksi viimemainittua jo oli Viipurissa, saivat nyt käskyn samota väkineen rajalle Pähkinälinnaa kohden. Se oli tehtävä jo ennen kuninkaan saapumista Viipuriin, josta Jaakko Baggen johtaman sotalaivaston myös oli riennettävä Nevajoelle. Muun osan Ruotsin joukkoja oli Kustaa päättänyt tuoda mukanaan laivastollaan, jäädäkseen sitten itse Viipuriin tapauksia johtamaan, — vanha kuningas aikoi nimittäin tosiaankin itse pysyä ylipäällikkönä.