Tarkastuskierrollaan kävelivät Henrik Klaunpoika Horn ja Hannu, Lepaan herra, yhdessä. Ikäerosta huolimatta sopeutuivat he luonteensa puolesta hyvin toisiinsa ja hehän olivat nyt sitäpaitsi aikeessa ruveta sukulaismiehiksi. Sittenkun Lepaan herra jo vuosi sitten oli kihlannut Kankaan Hornin nuoremman tyttären, odottivat he vain tämän sotarymyn päättymistä tai aseman vakaantumista, lähteäkseen häitä viettämään. Siitä he taas keskustelivat astellessaan sillan yli kaupungin muurivarustuksille, joihin vartiot olivat sijoitetut, ja tarkastaessaan, että ne olivat paikoillaan ja valveilla.
Sade oli äsken tauonnut. Sotamiehet kykkivät siellä muurinsarvissa velton ja kyllästyneen näköisinä virittämäinsä sääskisavujen ympärillä; mieliala näytti heidän keskuudessaan olevan ainakin yhtä matala kuin ratkaisua odottavain herrain keskusteluissa.
— Odotukseen kyllästyneinä olisivat sotilaat kylläkin nyt hanakat tappelemaan, virkahti Hannu, kun he taas karjaportilta palailivat takaisin.
— Mutta, lisäsi hän äkkiä, — olemmeko sittenkään niin valmiit toteuttamaan jännityksellä odottamaamme ratkaisua kuin yleensä kuvittelemme?
— Tarkoitatko, Hannu, että olisi parempi, jos ilmisota jäisi syttymättä, — silloin päästäisiin ehkä pikemmin häitä viettämään, veisteli vastainen appi syvämietteiselle toverilleen.
— Tarkoitan, että valloitussotaa varten pitäisi varustusten olla täysin varmoja ja riittäviä, — puolustussodassahan voi sentään heikommallakin väellä selviytyä, selitti Hannu. — Enhän ole varma siitä, olisiko pidättyväisyyden kanta onnellisin, eikä hääjuhlani ole minulle toki ratkaisevin, vaikka kyllä mielelläni mahdollisimman pian veisin kauniin morsiameni kotiin Lepaalle. Mutta onko meillä täyttä perustetta sotaintoomme?
Henrik Klaunpoika oli nuoren miehen puhuessa käynyt kasvoiltaan vakavaksi. He olivat ehtineet Vesiportin linnakkeelle, jonka edustalla oli rivittään telttoja ja niiden välissä loimuavia leiritulia, — suurin osa talonpoikaista nostoväkeä oli leiritetty sinne. Sotaleiri ei ollut suinkaan suuri ja Henrik-herra tiesi paremmin kuin kukaan muu, ettei tästäkään sotaväestä suurin osa ollut hyökkäyssotaan pätevää, harjoitettua aseväkeä. Hänen täytyi myöntää nuoren toverinsa epäilyksissä olevan paljon oikeutettua ja perusteltua.
Mutta Hannu lisäsi vieläkin:
— Käsitänhän, että me kaikki tähän kyttäämiseen kyllästyneinä ikävöimme rutompaa ratkaisua. Mutta olen usein ihmetellyt, kuinka sinäkin, Henrik, harkitsevin meistä ja kaikkea uhmaa karttava mies, niin empimättä kannatat tätä sotaretkeä.
— Olen sitä empinyt paljonkin, vastasi nyt Horn verkalleen, — ja turhat kuvittelut riisun mielestäni vieläkin joka päivä. Meillä on tuskin 4000 täysin asevalmista miestä, muut ovat nostoväkeä; vihollinen voi nostaa paljon suuremmat joukot vastaamme. Se on totta. Mutta jos sittenkin mieluummin kannatan ilmisotaa kuin tätä salavaanintaa, niin perustuu se käsitykseeni, että siihen on pakko. Tämä tilanne on kestämätön, uutta talvea emme jaksa täällä vartioida, meidän täytyy koettaa häätää vihollinen kauemmas. Tuloksestahan ei voi olla varmuutta, mutta yrittää täytyy.