— Eikä nykyisen mielialan vallitessa yritystä voida seisauttaa, jos vain kuningas siihen suostuu, myönsi Hannu. — Mutta mitä hän sanoisi mahdollisesta epäonnistumisesta?
— Niin, syyn saisimme me raskaasti kantaa… Mutta sittenkin luulen, että maan etu silläkin uhalla vaatii yrittämistä…
Henrik Klaunpoika oli tunnontarkka mies ja katsoi asioita syvemmältä kuin hänen sotatoverinsa. Ja hänen nuorempi toverinsa huomasi nyt selvästi, että hän ajatteli suurella huolella tulevaisuutta, olipa kuninkaan ratkaisu kumpi tahansa.
Näin keskustellen palasivat miehet siltaa pitkin kaupungista linnaan. Sateenharmaa taivas oli ruvennut kirkastumaan, pilvien välistä pilkisti toisinaan esiin kalvakka elokuun kuutamo, hopeoiden vanhan, jykeän linnan särmikkäät torninharjat ja lahden tyynen pinnan. Hiljaista oli kaupungissa, vesillä ja koko luonnossa. Linnassa jo nukuttiin. Odotukseen kyllästyneet miehet olivat siellä varhain laskeutuneet levolle, toivottaen toisilleen:
— Saapuisi edes huomenna varmuus!
* * * * *
Mutta heidän ei nyt tarvinnut odottaa huomiseenkaan. Klaus Horn ja Lepaan herra eivät vielä olleet ehtineet kuutamoiselta linnanpihalta nousta sisäsuojiin, kun Neitsytniemen puoleiselta portilta kuului ankaraa koputusta. He arvasivat heti asian, juoksivat portille, jonka vartija kuului tiukkaavan saapuvilta tunnussanaa, ja tunsivat heti ulkopuolella Klaus Kristerinpojan käskevän äänen:
— Laske sisään, oman talon ollaan väkeä. Ja Antti Niilonpojan ääni kuului säestävän:
— Avaa helkkarissa, nihti, nopeammin, ja hanki meille olutta, tässä on kamala jano…!
Pian tervehtivät sukulaiset ja toverukset toisiaan portilla, ja muutamia kiireisiä vuorosanoja vaihdettiin jo siinä pihalla vieraiden satulasta noustua: